Mutta kippari Worse vilkkui perämiehelle: "Tuhat tulimmaista, kyllä se tietää missä ollaan, päästyämme niemen ohitse".
Sillä "Perheen Toivo" ei ollut muitten laivain laatuinen. Oli kenties laivoja, jotka köykäisemmiltä ja hienommilta näyttivät; olihan mahdollista — vaikk'ei Jaakko Worse niitä koskaan ollut nähnyt — mutta mahdotointa ei ollut että noiden uusmuotisten englantilaisten parissa oli jokunen, joka purjehti hiukan paremmin.
Mutta siihen kaikki myöntymiset päättyivät kun päättyivätkin. Vahvempaa, tukevampaa, kelvollisempaa kuin "Perheen Toivo" ei merellä liikkunut eikä koskaan tulisi merellä liikkumaan.
Sentähden aurinko niin juhlallisesti valaisi Sandsgaardin taloja, valaisi merta ja laivaveistämöä, valaisi koko tuota ystävällistä lahtea, jossa sinertävät kesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan että Jaakko Worse oli vuonolla.
Mutta Sakari meriaitta-renki oli sen jo ilmoittanut.
"Oletko oikein varma asiasta?" kysyi konsuli Garman terävästi.
"Me olemme hänet observeranneet kiikarilla — herra konsuli! Se on yhtä varmaan 'Perheen Toivo', kuin minä olen syntinen ihminen Jumalan edessä. Se tulee juuri Sandsgaardin lahdelle".
Morten V. Garman nousi nojatuolistaan. Hän oli pitkä, vahva mies, tukka kutrinen ja vaalea, alahuuli esiin pistävä.
Ottaessaan hatun ja kepin, vapisi kätensä hieman; sillä "Perheen Toivo" oli ollut hyvin kauan poissa.
Ulkona konttorin etuhuoneessa seisoi kirjanpitäjä ikkunan edessä. Konsuli otti kiikarin hänen kädestänsä, katseli vuonolle päin, löi kiikarin kokoon ja sanoi: "Niin on todellakin. Jaakko Worse on luotettava mies."