Oli siis paljon, jonka olisi pitänyt saattaa hänet seuraamaan Haugen jälkiä.
Mutta pojalla oli raju ja intohimoinen luonto, ja kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti tuotti hän äidillensä paljon surua irstaisella elämällänsä.
Tapahtuipa kerran eräänä yönä hänen palatessaan tanssiaisista, kun aikoi hiipiä tuvan ohitse ylös kamariinsa, että kuuli äitinsä, joka makasi valveilla, laulavan:
"Sa sydän-surus jällen
Ja tiesi louhikkaat
Oi usko'os ne Hällen,
Mi johtaa taivaat, maat.
Ken levoon sinilaineen
Ja myrskyn tyyneks saa,
Hän tiesi perkaa, saineen
Sydämmes lohduttaa".
Se virsi oli vasta hiljakkoin tullut tutuksi niillä seuduin, ja hän tiesi äitinsä siitä paljon pitävän; mutta hän ei koskaan ennen ollut paljon sitä ajatellut.
"Ken Luojaansa vain luottaa,
Sen toimet siunataan;
Häll' avun Herra tuottaa
Ja onnen päällä maan.
Ei auta itku meitä.
Ei huolten voihkaus;
Sill' yksin taivon teitä
Vain saapuu siunaus".
Tanssin ja juominkien höyryt haihtuivat hänen päästänsä; ja kun äidin kaunis, kirkas ääni lauloi: "Sill' yksin taivon teitä; vain saapuu siunaus", niin nuo sanat vaikuttivat häneen niin nähtävästi, että hän purskahti katkeraan itkuun, jota hän ei voinut hillitä ennenkuin pääsi ulos.
Sitten hän kulki koko yön isänsä kartanolla itkien ja tuskissaan "taistellen Herran kanssa". Vasta päivän noustessa sai hän armon rukoilla ja kiittää.
Mutta ensi kerran oli hän koko yön ollut ulkona talosta; ja kun hän astui tupaan, nousi äitinsä penkiltä ja tuli ankarana häntä vastaan. Mutta, nostettuaan silmänsä ja nähtyään muutoksen pojan kasvoissa ja käytöksessä, sanoi äiti hiljaa: "poikani! varmaankin Jumala on sinua lähestynyt tänä yönä". Ja iloisella, rohkealla äänellä hän alkoi:
"Oi riemuitse mun sieluni!
Sull' Lunastajas, Herrasi
Soi uskon voiman uuden.
Vierasna armo-alttarin
Sun valtas autuus runsahin,
Näit taivaan ihanuuden.