Siitäpä kirjallisuuteenkin tuli noita ilkeitä, konnantapaisia maallikkosaarnaajia ja apostolin kaltaisia provasteja ja pappeja — valon ja rauhan miehiä. Kirjallisuutta viljelevä osa yhteiskunnasta ei paljon tietänyt maallikkosaarnaajista; mutta kuvaukset pidettiin todenperäisinä; sillä pappeja — rauhan miehiä tunsivat he hyvin.
Suurin osa tunsi pappeja, he kun lupa-aikoinaan olivat käyneet pappiloissa, jotka käynnit aina ovat loistokohtia nuoruuden muistelmissa — joko kuun valaisemana kesä-yönä metsässä tai valkoisen, kimeltävän lumipeitteen aikana, kun kulkusen helinä kuuluu kaukaa ja lähestyy lähestymistään. Tämmöisen kehyksen ympäröimänä pappi nähtiin — kirkastuneena ystävällisenä ja kuitenkin niin totisen hyvänä; kuinka hupaisia pöytäpuheita hän osasi pitää, kuinka hän rakasti viattomia leikkipuheita ja kuinka hyvä oli olla vieraanvaraisessa talossa, joka oli täynnä nuoruuden iloa, "isän" hellän totisuuden turvissa.
Pappi oli aina keskikohtana, — ei ainoastaan vaimonsa ja tyttärien huolenpitoon katsoen; nuorison leikeissäkin iloissa "isän" piti olla muassa, muuten ei ollut niinkuin olla piti; suuri merivaahto-piippu täytettiin hänelle ja nuoret ihmiset riensivät tuomaan hänelle tulta, kun se sammui; ja kaikki häntä hellyydellä ympäröivät kun hänen toisena joulupäivänä piti lähteä kappeli-kirkkoon saarnaamaan ja rouva tottuneella kädellä kiersi hänet kaikkiin hänen villa-nuttuihinsa, nahka-nuttuihinsa, tuluppeihinsa, vöihinsä ja turkkiinsa.
Ken olisi voinut unohtaa noita rauhallista lauantai-iltoja, jolloin oli paras olla ulkona, jotta ei pappia häirittäisi kun hän mietti saarnaansa konttorissa ja tupakansavu vieri ulos avainrei'ästä kuin sininen käärme; tahi sunnuntaisaamuja ennenkuin kirkkoon mentiin, kun odotettiin isää, joka söi muna-toddy'ansa vahvistaakseen ääntänsä.
Ja kuitenkin tuo lupa-ajan pappi saattoi olla aivan toinen mies kun hän istui yksin talonpoikiensa kanssa vaivais- tai koulu-toimikunnassa; konttorista kuului välistä ääni, jonka tuskin olisi luullut tulevan valon ja rauhan miehen suusta.
Niin, tapahtuipa joskus kun nuoriso porstuassa etsi päällysvaatteitansa, jollekin huvimatkalle lähteäkseen, että sarkanuttuun puettu talonpoika tuli päistikkaa ulos konttorista ja ovessa nähtiin punottavien kasvojen hohde, jotka äkkiä katosivat jälleen, ja liehuva yönuttu samaten.
Silloin sanoi rouva tai joku tyttäristä: "oi! — isä parka! Siinä oli taas yksi noita ilkeitä Haugelaisia, jotka tekevät isälle niin paljon harmia pitäjässä".
Eikä tuo mieliala heränneitä kohtaan hävinnyt silloinkaan kun pietismi yliopistossa vallalle pääsi. Uudet opettajat ja papit, jotka eivät ainoastaan olleet Haugelle kiitollisuuden velassa opin syvämielisyydestä ja sen omistamisesta, vaan myös olivat omistaneet tuon nöyrän ulkomuodon ja imelän puhetavan sekä tuon suhisevan "s"-äänen Haugelaisuuden rappioajalta, näyttivät helposti unohtavan että koko tuo kristillinen henki, jonka kurjista jäännöksistä he elivät, oli jotakin, jota kansa alhaaltapäin oli itsellensä voittanut. Ja samoin kuin arvoisat isänsä hekin rupesivat jaarittelemaan että olivat kansan paimenet ja isät, että jokainen, joka mutkisti hiuskarvaa heidän päässään, oli kumooja! — hän kumosi kansan pyhyyden tuntoa ja koski röyhkeällä kädellään tuohon muinaiseen ihanaan isälliseen väliin seurakunnan ja sen paimenen kesken!
Hans Fennefos'in ensimmäisinä matkavuosina hän enimmiten tapasi vanhan koulun pappeja, jotka väijyivät jokaista hänen sanaansa ja askelettaan sekä tekivät hänelle ja hänen ystävilleen niin paljon haittaa ja harmia kuin suinkin voivat.
Silloin oli tarkasti vaari pitäminen sekä itsestänsä että ystävistä, ja siinä nuorella saarnamiehellä oli paljon taistelemista. Sillä hänellä ei ainoastaan ollut tavattomia ruumiillisia voimia, vaan mieleltäänkin hän oli uhkarohkea. Vanhat ihmiset sanoivat hänen paljon muistuttavan Haugea tämän ensimmäisinä aikoina ennenkuin vainoominen oli hänet jo masentanut.