"Kuulkaa nyt satamavouti! — nyt olen jo saanut tarpeekseni tuosta", huusi Jaakko Worse.
Mutta toinen jatkoi joutamatta häirityksi:
"Ei ole niin varmaa — pop-pop — tukalat ajat suurilla ja pienillä. Puhuttelin kapteni Andersen'iä — Freya —, hän tuli suoraan Bergenistä. Vanha Aatami pyysi saadakseen pari tuhatta specie-taaleria vaikka mistä — tiesivät he; mutta hän ei saanut niitä — niks — ei! sanoivat Bergeniläiset — pop — pop! Sinne ei ole vilkasemista!"
Nyt kävi liian hulluksi. Worse meni suoraan kotia. Joko nyt oli ihmisten suussa, että E. F. Garman'in laita oli huono, ja että luotto oli menetetty; silloin, Jumala paratkoon, oli aika Worsen ryhtyä asiaan.
Seuraavana päivänä hän ilmautui konttoriin, lukitsi oven perheen-huoneesen ja sisimpään konttoriin; hän halusi puhutella konsulia kahden kesken.
Worse oli tänään hyvin kummallinen käytökseltään — hän näytti puoleksi ujolta ja puoleksi viekkaalta, jotta konsuli, nojautuen tuoliinsa, kysyi:
"Onko jotain tapahtunut?"
"Ei — ei suinkaan — ei suinkaan", vastasi Worse, nojautuen milloin toiseen milloin toiseen jalkaansa, "ai'oin vaan pyytää kunselilta jotain."
"Me olemme aina valmiit täyttämään vanhojen ystävien toivomukset, sitä myöten kuin voimia riittää. Istukaa — kapteni Worse!"
"On nyt niin, että tahtoisin lähteä kalastus-retkelle tänä talvena omaksi hyödykseni, — ja — ja sitten — sitten —"