Viimein konsuli Garman nousi ja meni Worsen luo.
"Kuules, Jaakko Worse! — Minä otan rahasi jos tahdot ruveta kumppanikseni."
"Mitä? — mitä sanotte? — kumppaniksi? — Oletteko mieletön? herra kunseli!"
"Kuulkaa nyt: te panette teidän pääomanne asioihimme, se on: niin paljon pääomastanne kuin itse tahdotte, ja sillä te tulette Garman & Worsen kauppahuoneen osakkaaksi prosentilla, jonka vast'edes voimme määrätä."
"Ei — ei — kunseli! Se ei ollut tarkoitukseni. Muutettaisiinko toiminimi? Se ei koskaan käy laatuun; eikä se ole tarkoitukseni?"
"Mutta se on minun tahtoni ja on ainoa keino. Istukaamme, puhukaamme tyvenesti. — Se ajatus, että lainaisin rahoja teiltä, on kärsimätön. Sitä vastoin ei se ensinkään loukkaa tunnettani eikä väliämme, että me ahtaana ja — ja — kuinka sanoisinkaan — hm — tukalana aikana, julkisesti otamme kumppaniksemme miehen, joka monta vuotta on tehnyt työtä kanssamme, jonka tähden liitämme hänen nimensä meidän nimeemme ja tästälähin sanomme yhteisen kauppahuoneemme: Garman & Worseksi."
"Niin — mutta, mutta — kaikki muu kävisi laatuun, mutta nimi — isänne nimi —"
"Isäni kentiesi ei olisi sitä tehnyt, mutta minä sitä tahdon. Tämä keino on — hm — on kauppahuoneen pelastus; minä tahdon sen tunnustaa, ja minä pyydän teitä suostumaan ehdotukseeni."
"Mutta, hyvä herra konsuli", aloitti Worse taas. Hän oli taas alentunut tavalliseen asemaansa eikä voinut suostua siihen ajatukseen, että tulisi itse konsulin, Morten V. Garman'in kumppaniksi.
Vaan toinen pysyi päätöksessään; ja koska hän todellakin sitä tahtoi, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.