"Mitä tämä tietää? — mitä pitää minun tehdä noilla rahoilla?"
"Käyttää niitä, lainata, pitää niitä niin kauan kuin mieli tekee — herra kunseli!"
"Ah, vai niin! — Te olette siis ilveilleet täällä minun kanssani; sangen somasti tehty — herra kapteni Worse! Mutta niin pitkälle E. F. Garman ei ole joutunut, että lainaavat rahoja omalta — omalta väeltänsä."
Hetkisen istui tuo viekas kippari Worse äänetönnä; mutta viimein se tuntui hänestä liian hassulta; hän kiivastui ja löi nyrkkinsä pöytään:
"Ei, kuules Morten — Vaari! nyt tuo ylhäisyytesi jo hyppää aisojen yli! Jos E. F. Garman tarvitsee rahoja, niin on luonnollisinta että se lainaa minulta, joka olen ansainnut jok'ainoan äyrin teidän ja isänne palveluksessa!"
"Mutta etkös ymmärrä —" huusi konsuli, kiivastuen hänkin vuorostansa, "tuhat tulimmaista, etkös käsitä että luottomme kärsii siitä jos saadaan tietää että yksi omista kippareistamme on pelastanut meidät pulasta?"
"Oh — mene sinä metsään luottonesi päivinesi! — rahat ovat luottoa paremmat, luulisin ma! Minun rahani ovat totta tosiaan yhtä hyvät kuin sinun — Morten Garman! — ja jos et sinä ota niitä, niin et olekaan sama mies, minä sinua pidän."
Jaakko Worse oli nyt vallan innoissaan ja he sinuttelivat toisiansa sitä huomaamattakaan.
"No — no, Jaakko, älkäämme rikkoko ystävyyttämme!" — sanoi konsuli, järjestäen kaulaliinaansa; ensi kerran joku rupesi hänen käskijäkseen. Hän katseli rahoja ja katseli ulos puistoon, ja pitkä äänettömyys syntyi.
Kippari Worse oli noussut ja seisoi selin pöytää vasten, katsellen seinällä olevaa karttaa. Perheen-huoneen vanha lyömäkello tikitti yksitoikkoisesti.