Jaakko Worse, jota huvitti pieni komedia, näytteli eteenpäin.
"Sepä paha kyllä", vastasi hän hieman äreän näköisenä, "että minun täytyy kääntyä muitten puoleen, sillä sitten kentiesi luullaan ett'en ole hyvässä sovinnossa kauppahuoneen kanssa, tai keksitään muita valheita niiden lisäksi, mitä ihmiset jo hokevat —"
"Mitä sillä tarkoitatte? — mitä sanotaan E. F. Garman'ista?" — kysyi konsuli terävästi.
"No — eilen oli esimerkiksi klubissa eräs, joka sanoi, että muuan henkilö oli lähtenyt Bergeniin hankkimaan rahoja muutamalle toiselle."
Konsuli Garman käänsi pois kasvonsa ja katseli ulos puistoon, jossa syksy hajoitteli ensimmäisiä kellastuneita lehtiä; ei hän koskaan ennen ollut nähnyt vaaraa niin läheltä; hänen kevyt mielensä, hänen uhkarohkeutensa ei koskaan ollut oikein selvästi tajunnut että kauppahuone E. F. Garman — että vanha Sandsgaard — kaikki riippui hiuskarvasta — valmisna raukeemaan niinkuin vararikkountunut ainakin.
"Niin niin —" mutisi hän, "oli hullusti tehty että lähetin Krusen Bergeniin. Mutta —" yhtäkkiä väsyi hän kantamaan tuota taakkaa yksinänsä, hän kääntyi suoraan Worsen puoleen, sanoen: "E. F. Garman'in laita ei ole niin hyvä kuin luulet — Jaakko!"
Hän tuli sinutelleeksi Worsea niinkuin muinoin kun Jaakko Worse oli matrosina ja Morten Garman koulupoikana.
Nyt oli tuo viekas kippari Worse päässyt tarkoituksensa perille. Yht'äkkiä hän heitti takkinsa auki, sieppasi setelipalan rintataskustaan ja heitti sen konsulin eteen.
"5,000 specie-taaleria — herra kunseli! Aluksi tämä, ja kymmenen tai viisitoista tuhatta kun olen ehtinyt haalia ne kokoon"; hänen kasvonsa loistivat ja hän nauraa hohotti täyttä kulkkua.
Mutta hänen ilonsa sai pikaisen lopun kun konsuli sysäsi rahapakan luotansa, kysyen kylmimmällä äänellänsä: