Kun aurinko myöhään syksyllä laskeutui keltaisiin myrskyisiin sadepilviin, tuli tuo pieni kaupunki pilkkosen pimeäksi, eikä tätä pimeyttä millään lailla vastustettu — jos ei ollut pidettävä tämmöisenä vastustuksena eräs muurinrakosessa raastuvan ovella oleva pieni, luminen lyhty.
Muuten oli pimeä, pilkkosen pimeä ahtailla mutkikkailla kaduilla, ja silloilta putosi päistikkaa veteen se, joka sattui olemaan päissään tai vieras kaupungissa.
Pienissä puotiloissa paloi hylkeenrasva-lamput tahi talikynttilät; hienommissa puodeissa oli ruvettu käyttämään riippuvia moderatöri-lamppuja, jotka vaivasivat vanhojen ihmisten silmiä. Vesilätäkköjä valaisi silloin himmeä valo, ja ne, jotka hyvin tunsivat katua, taisivat hyppiä eteenpäin jotensakin kuivin jaloin. Vaan enin osa astui suuret saappaat jalassa niin että läiskyi rapakot.
Siellä täällä tuli pieni lyhty näkyviin, milloin huolistuneena maahan kallistuen, löytääkseen käytävän pahimpien paikkojen yli, milloin valaisten rohkealla tavalla ohitse kulkevien kasvoja tai mataloita puurakennuksia.
Naisia meni vieraisin, käsivarrella kori josta kudinneulat pistivät esille, tai palveluspiika valaisi varovasti tietä lyhdyllä, ja jälessä hyppi pari kolme pientä tyttöä, joidenka oli mentävä tanssikouluun hoikkine valkoisine säärineen ja suuret päällyskengät jaloissa.
Mutta kello seitsemän jälkeen tuskin oli mitään kynttilää puotiloissa ja hiljaisuus vallitsi kaduilla; ainoastaan silloin tällöin pääsi valon-raita lätäkköihin ja rapakkoihin kun jonkun kapakan ovi avattiin, jossa merimiehiä tai kodistuneita juoppoja istui ryyppäämässä, riitelemässä ja tappelemassa.
Sitten rupesivat yövartijat kulkemaan raastuvasta ympäri kaupunkia. Ne olivat enimmiten vanhoja merimiehiä ja laivanveistäjöitä, jotka eivät enään jaksaneet työtä tehdä; heidän äänensä oli karhea ja sekainen, kyyryselkäisiä ja kuuroja olivat tavallisesti myöskin.
He kävelivät vitkaillen pitkissä, paksuissa sarkanutuissa, lyhty vasemmassa kädessä, iskien raskasta piikkisauvaa katukivihin, jotta heidän lähestymisensä jo kaukaa kuului. Määrätyissä kadunkulmissa he huusivat mikä aika oli ja mistäpäin tuuli kävi niin, että jokaista yövartijaa ymmärrettiin hänen omalla kadullansa, vaan tuskinpa missään muualla koko maailmassa.
Kun sitten vieraissa kävijät palasivat kotia hyvään aikaan noin k:lo 10, näkyi taas muutamia lyhtyjä kaduilla; he kohtasivat yövartijaa ja toivottivat hyvää iltaa; nuoret kysyivät mitä kello oli, kiusataksensa häntä, mutta vanhat kysyivät täydellä todella mistäpäin tuuli kävi.
Vaan sen jälkeen oli kaupunki pilkkosen pimeä ja aivan kuin kuollut. Joku juopunut mies horjui eteenpäin kunnes kaatui johonkin kellarin-suuhun, katuojaan, mereen tai, jos hän kompastui yövartijaan, raastupaan. Mutta ei ollut niinkään helppo kompastua yövartijoihin, sillä heillä oli hyvin kätketyt makuu-sijat, joita sangen vastahakoisesti jättivät kun heidän piti huutaa jotakin tai kun kadulla kuului kierto-vahdin vanhojen, kankeain saappaitten kopina.