Vanhoja piikoja juoksi ulos kadulle pesuvati tai silitysrauta kourassa, ja taloissa kaikki kokoontuivat isän ja äidin makuuhuoneen edustalle. Pienet lapset istuivat itkemässä sängyissään; täysikasvuiset tyttäret koettivat heitä lohdutella, puoleksi puettuina, hiukset hajallaan, kalpeina, pelosta vavisten.
Mutta äiti käski keittämään kahvia — lämmin kahvi on aina ja kaikissa tapauksissa terveellinen; sill'aikaa tuli isä kotia ja kertoi kuinka kävi.
Pojat olivat kohta pukeutuneet ja katosivat. Heistä se oli juhla, kauhistuksen juhla. Punertava taivas yli pimeän yön, liekki, joka välistä nousi paksusta savu-pilvestä, täysikasvuisia miehiä juoksemassa, huutamassa; tuo kaikki jännitti heidän mieltänsä enemmän kuin kymmenen romania; pyytäen uskaltaa jotain tavatonta, jotain uljasta ja miehuullista, he syöksivät taloihin, joissa ei ollut valkeaa eikä vaaraa, ja ryhtyivät raivokkaasti liikkumattomimpiin, mahdottomimpiin esineisin, pelastaakseen niitä.
Palopäällikkö seisoi ruiskujen luona ja komensi. Kaksi riviä miehiä ja puolikasvuisia poikia haalasi käsi kädestä vettä ylös ja tyhjiä ämpäriä takaisin. Rannalla tai alhaalla kaivolla nuoret merimiehet täyttivät vuorottain sankoja kunnes kastuivat läpimäriksi ja käsivarret kuolivat. Porvarikunnan upserit sinisissä, valkonauhaisissa hännystakeissaan juoksentelivat ympäri ja olivat joka paikassa pitkine sapelineen sekä itsensä että muiden tiellä.
Mutta meri-pekat olivat tulessa. He olivat taloissa pelastamassa kunnes katto romahti alas, olivat naapuritalon katolla, niitä märillä purjeilla suojelemassa, repivät maahan aitoja ja pieniä rakennuksia.
Tuomas Randulf ja Jaakko Worse olivat pienistä pojista asti tunnetut uljaimpina tulipalomiehinä. Aina olivat ensimmäiset paikalla, kantoivat ulos vanhat ja sairaat ja seisoivat sitten kuumimmissa ja vaarallisimmissa paikoissa sammuttamassa. Tosi on että he johtivat kaikki, huolimatta siitä, että palopäällikön kolmikulmainen hattu oli koristettu sekä keltaisilla että punaisilla sulilla.
Kaiken tuon tapahtuessa kauppiaat kärsivät kovinta tuskaa. Palovakuutus oli aivan tavatonta; heränneistä moni arveli että palo-vakuutus olisi epäluottamuksen osotus taivaan hallitsijaa kohtaan; muutamat sanoivat vakuuttaneensa omaisuutensa Jumalan luona.
Mutta kun tuuli kiihtyi ja toinen pieni talo toisen perästä syttyi tuleen, niin viisaimmat ja maltillisimmatkin joutuivat päästä pyörälle; he juoksivat makasineissaan maalla ja rannalla ja olivat avullisina heittämässä jauhosäkkejä ja jyväsäkkejä mereen, tehden työtä ja tuhoa otsansa hiessä ja unohtaen pelastaa rahat konttorista puodin takaa.
Mutta läpi tulen ja savun — korkealta yli melun ja huutojen kaikui suuren kellon ääni tuomiokirkosta. Kolme neljä juhlallista lyöntiä, sitten pitkä loma, sen jälkeen taas muutamia lyöntiä väliajan perästä. Tuo kuului niin raskaalta, niin toivottomalta. Se ei ollut myrskykello, jonka oli ihmisiä apuun ja pelastukseen herättäminen; se oli kirkon armon huuto, tuo uudistettu epätoivon huuto Jumalan puoleen, että Hän sammuttaisi riehuvan tulen.
Mutta talvis-yö taisi kertoa toisenlaisestakin elämästä tuossa pienessä piki-pimeässä kaupungissa. Se oli joulun aikana tai kohta uuden vuoden jälestä, kun lounas-tuuli lumipyryineen raivosi joka puolen tunnin perästä ja tähdet sillä välin tuikkivat taivaalla.