"Mutta onhan hän kaikkea häpeätä vailla!"
"Oh, ei se suinkaan niin vaarallista ollut; ei hän ollut vallan juopunut, ymmärräthän; ainoastaan hieman hutikassa, niinkuin sanotaan."
Henriette oli nähtävästi ylpeä Laurits'ista. Vaan ennenkuin Saara oli tointunut kauhistuksestaan äiti huusi:
"Saara! tule tänne ja auta minua vähäisen. Missä on se paikka, jossa
Herra puhuu viinipuusta?"
"Johanneksen viidennessätoista luvussa."
"Lue se minulle."
Saara rupesi lukemaan ja äiti katseli häntä sill'aikaa tutkivalla silmällä; mutta hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kirjeesen ja siihen mitä luettiin.
Matami Torvestad kirjoitti monta kirjettä, joita pitivät suuressa arvossa ystävät ympäri maata. Ne luettiin ääneen seurakunnissa minne tulivat, ja säilytettiin sitten huolellisesti lainattaviksi rasitetuille sieluille, jotka kaipasivat hyvää sanaa. Sillä hänen kirjeensä olivat lempeitä ja helliä.
Saaran lukiessa kahdettatoista värssyä: "se on minun käskyni, että te rakastatte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin", äiti hänen keskeytti: "niin, tuota värssyä minä ajattelin".
Hän katseli kirjeesen, jatkaen ikäänkuin noudattamalla kirjoituksen ajatussuuntaa, vaikka Saara varsin hyvin ymmärsi että äidin sanat tarkoittivat häntäkin.