"Oikean viinipuun oksien ensimmäinen hedelmä on: rakkaus, veljesten keskinäinen rakkaus; tätä rakkautta tuo suloinen Johannes sanoo Jumalan lasten tunnusmerkiksi. Vaan, rakas sielu, ole varoillasi: tutki millä lailla rakkautesi veljiin on syntynyt ja millä tavalla heitä rakastat; rakastatko heitä sentähden, että ovat uudestaan syntyneet Jumalassa, vai viehättääkö sinua heidän personallinen suloutensa. Tutki syntyikö rakkautesi silloin ja sen kautta, että sinä itse etsit Herraa, halaten hänen armoansa ja rauhaa Jumalan kanssa, rakastaen Häntä niin että niin pian kuin kuulit tai näit jonkun muun halaavan ja rakastavan Herraa, hän ainoastaan sen kautta tuli sinulle niin rakkaaksi, niin miellyttäväksi, niin veljellisesti sinuun liitetyksi, jotta siitä syystä unohdit kaikki hänen muut ominaisuutensa."
Saara kävi tulipunaiseksi ja kumartui raamatun yli; hän oli aloittamaisillaan kolmattatoista värssyä, mutta äiti keskeytti: "kiitos, Saara, sinun ei tarvitse lukea enempää; tahdoinpa juuri herättää näitä mietteitä keskinäisestä rakkaudesta itsessäni pyhän sanan kautta".
Ja hän jatkoi taas samalla tavalla — puoleksi Saaralle, puoleksi itselleen: "Kas siihen on kiusaaja taas pannut kavalan verkkonsa. Ole varoillasi ja rukoile Jumalaa ohjaamaan askeleitasi, ett'et astu siihen. Sillä syntinen lempi väijyy sinua veljellisen rakkauden naamalla, ikäänkuin käärme piileili ihanain hedelmäin takana. Katso siksi ettäs rakastat hengessä etkä lihassa. Vaan jos rakastat hengessä ja tielläsi kohtaat sitä, joka etsii samaa Jumalaa, jota sinä rakastat ja jossa rakkaudessa olette yksimieliset, niin tätä etsijää sinun on rakastaminen. Ja vaikkapa hän olisi" — nämä sanat hän lausui erittäin pontevasti — "ja vaikkapa tämä etsijä vielä on kaukana, on eksynyt niin että hän ainoastaan vilahdukselta näkee valoa ja heikosti haperoi sitä — vaikkapa hänen ulkomuotonsa, hänen käytöksensä ja luonnollinen mielentilansa on arveluttava, sinun kuitenkin pitää häntä rakastaa tuon yhteisen rakkauden tähden, joka ensin teitä rakasti. Kas niin, lapseni, kiitos avustas. Mene nyt työhösi ja rukoile Jumalaa rakkautensa kautta selittämään sinulle mitä veljellinen rakkaus on, jotta et eksyisi".
Kun Saara oli ovella, äiti jatkoi: "Se minua kummastuttaa että kun Henriette ja sinä istutte noin kahden kesken, te ette veisaa virsiä; niin aina tehtiin minun nuoruuteni aikana. Se helpottaa työtä ja varjelee sydäntä pahoista ajatuksista ja kiusaajan ahdistuksista".
Kohta sen jälkeen sisaret veisasivat hiljaa ja puhtaasti erästä virttä, jota tiesivät äidin rakastavan:
"Sun porttis, oves avaja,
Kanss' nöyräst' itses' alenna, —"
Kun Henriette ei muistanut sanoja, hyräili hän kunnes muistuivat mieleen jälleen. Mutta Saara istui vähän kalpeana laulamassa, hänen silmiänsä poltti, vaan hän ei nostanut niitä.
Ei kumpikaan tytöistä kuullut että Hans Nilsen Fennefos tuli portaita myöten ja jäi seisomaan oven ulkopuolelle.
Hän seisoi kuuntelemassa tuota kaunista laulua ja mieleensä muistui tuo yö, jolloin kuuli äitinsä veisaavan. Hän tuli syvästi liikutetuksi; hänestä Saaran suloinen ääni muistutti hänen äitinsä ääntä, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Tultuansa ylös huoneesensa, ristiriitaiset ajatukset ajelivat toisiansa hänen mielessään. Kuinka hyvä nyt olisi ollut jos hänellä olisi ollut äiti neuvon antajaksi. Vaan hän oli kuollut kaksi vuotta sitten. Jotka olivat olleet hän kuolinvuoteensa ääressä, he kertoivat että hän ikäänkuin oli laulanut itsensä taivaasen.