Sen moitteen, jonka hän varsin hyvin oivalsi Sivert Jespersen'in muistutuksesta, oli hän ennenkin saanut kuulla siellä täällä. Ylimalkain tahdottiin häntä pitää seurakunnassa; vaan muutamia oli, joita hän rasitti. Ne antoivat pieniä viittauksia siitä, että matami Torvestad'in talo voi olla vaarallinen maallikko-saarnaajalle, voi houkutella häntä hentomielisyyteen.
Kun Fennefos sen huomasi, hän kohta ajatteli Saaraa. Hän oli niin tarkasti kuin mahdollista tutkinut sydäntänsä. Mutta hänen oli mahdotoin päättää, oliko se ilo, jota hän tunsi Saaran seurassa, syntisen lemmen alkua vaiko, mitä sen olisi pitänyt olla: sydämellistä ystävyyttä ja rakkautta naiseen, joka oli kaikkia muita puhtaampi ja parempi.
Vaan kun hän ei voinut tulla mihinkään varmaan päätökseen ja se rupesi häntä vaivaamaan ja huolistuttamaan, oli hän eräänä päivänä mennyt suoraan matami Torvestad'in luo ja kysynyt häneltä, arveliko hän että hänen pitäisi mennä naimiseen, ja tiesikö hän siinä tapauksessa jotain kristillistä naista, jonka voisi ehdottaa hänelle vaimoksi.
Se ei hämmästyttänyt matami Torvestad'ia. Oli tullut tavaksi Haugen ystäväin keskuudessa ja varsinkin Herrnhutein seurakunnassa, että nuoret tässä asiassa noudattivat vanhempien neuvoja. Sukkeluuksien sepittäjät kaupungissa tiesivät kertoa että Torvestad-vainaja oli saanut vaimonsa arvan määräyksestä Kristiansfeldt'issä.
Toiselta puolen oli niin luonnollista, että matami Torvestad nyt ajattelisi omia tyttäriänsä, etupäässä Saaraa, jotta olisi sopinut pitää Hans Nilsen'in kysymystä melkein kosimisena. Mutta hän pyysi välttää vastausta. Hän ei uskonut että Hans Nilsen, joka oli niin hyvin tunnettu ja rakastettu saarnaaja, vielä saisi la'ata matkustamasta ympäri maata; ja itse hän kaiketi ymmärsi, lisäsi matami Torvestad, että sen ei ole niin helppo päästä matkustamaan, joka on naimisissa. Tätä nykyä ei hänen tuttavissaan ollutkaan ketään, joka soveltuisi hänelle vaimoksi. Se hämmästytti Hans Nilseniä. Hän ei käsittänyt minkätähden matami Torvestad ei tahtonut antaa hänelle tytärtänsä. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että matamilla oli toisia naimistuumia, eikä hän ajatuksissaankaan olisi häntä vastustanut.
Hän pyysi päästä siihen päätökseen, että matami Torvestad oli oikeassa; ponnistelemalla voimiansa se hänelle onnistuikin.
Viikko oli kulunut tuon keskustelun perästä, ja sen ajan kuluessa Hans Nilsen tarkasti oli tutkinut itseänsä. Hän arveli että jos lihallinen himo olisi häntä vetänyt Saaran puoleen, niin hän olisi kovasti kärsinyt toiveensa rauetessa.
Vaan hän ei kärsinyt suuresti; muuta hänen ei sopinut sanoa. Hän olisi ollut sanomattoman onnellinen jos olisi käynyt toivonsa mukaan; vaan nyt, kun hän kuitenkin jäi Saaran läheisyyteen, eikä halunnut päästä likemmäksi häntä, eikä tahtonut häntä paetakaan pahojen himojen tähden, nyt hän katsoi todistetuksi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaat, ja hän rauhottui, vaikka mielensä oli vähän raskas.
Mutta sitten tuli tuo kirje, se selvä epäluulo, joka piileksi Sivert Jespersen'in sanoissa, ja hänen omat tunteensa kuullessansa Saaran laulavan. Kaikki epäilykset heräsivät jälleen, ja hänen istuessaan pienessä kovassa sohvassaan illan hämärtäessä kuohui hänen verensä, ja ajatuksia, joita hän ei tuntenut, tulvaili häneen, soimaten ja puolustaen toisiansa.
Miksi ei hän tahtonut lähteä pois ja noudattaen kutsumusta kulkea majasta toiseen pimeällä talvella? Miksi eivät vetäneet häntä puolehensa kaikki nuo huolistuneet raukat, joita istui kaikkialla yksinäisyydessään taistelemassa kiusausta ja epäilystä vastaan? Miksi ei hän nyt, niinkuin ennen, pyrkinyt taisteluun helvetin voimia vastaan?