Eikö ollut totta mitä Sivert Jespersen sanoi: hänen oli liian hyvä olla missä nyt oli? — Eikö ollut Saara — yhä vaan Saara, joka teki kaikki niin hyväksi ja siunatuksi hänessä sekä hänen ympärillänsä?
Hän tunsi että nyt läheni yksi noita pahoja hetkiä, jotka välistä häntä ahdistivat — varsinkin hänen nuoruudessansa. Hän väänteli käsiänsä, rukoillen että Henki häntä johtaisi ja pimeys poistuisi. Hän hikoili, hän vaipui kokoon tuskasta, ja hengitti raskaasti ja tukalasti. Ja sill'aikaa ajatukset ajelivat toisiansa — pahat, rumat, saastaiset ajatukset, jotka eivät olleet hänen omiansa. Todellisen itsetutkimuksen sijaan muisteli hän niitä epäilyksiä ja sitä pilkkaa, mitä oli kuullut; outoja, sekaisia kuvituksia lenteli hänen aivoissaan, ja kun hän tahtoi tehdä päätöstä, kiinnittää mielensä johonkin, päästäksensä tästä kamalasta kiusauksesta, silloin hän ikäänkuin makasi voimattomana, käsistä ja jaloista sidottuna, ja paholainen seisoi häntä nauramassa.
Nyt huusi hän ääneensä: "poistu minusta saatana!" ja hermottomana, masennettuna hän heittäysi sohvalle, kätkien kasvonsa.
Vaan ummistaen silmänsä näki hän ikäänkuin pieniä tulikieliä, jotka hänen silmälaudoistaan hohtivat, kokoontuen, hajoten, kunnes yht'äkkiä pimeässä, ummistettujen silmiensä edessä luki sanan: lähde!
Hän hypähti seisalleen ja katseli ympärilleen hämärässä, kertoen sanaa: "Lähde — lähde!" Päänsä selvisi jälleen ja mielensä rauhottui; rukous oli kuultu; henki oli häntä johtanut ja poistanut pimeyden ja hän laskeutui polvilleen, kiittäen Jumalaa.
Sitten heitti hän yltään takin ja liivit, avasi ikkunan ja antoi sataa kasvojansa vastaan. Hän oli selvillään omasta itsestänsä. Täällä oli todellakin vaara käsissä; pois hänen täytyi lähteä mitä pikemmin, ja nyt hän ikävöi — kiitos Jumalalle — hän ikävöi taistelua helvetin voimien kanssa.
Sytytettyänsä kynttilän, ajoi hän partansa, käden vapisematta; hän oli aivan tyyni, hiukan voimaton, vaan niin oudon iloinen ja tyyni mieleltään. Sitten riisui hän kaikki vaatteensa, pesi voimakkaan, kauniin ruumiinsa ja pukeutui puhtaisin vaatteisin.
Hans Nilsen'in otsa ei ollut aivan korkea, mutta leveä, ja katseensa oli suora; hiukset tummat ja paksut, jonka tähden hän piti ne lyhyiksi leikattuina; nenä oli suuri ja kaareva, suu vakava, huulet kapeanlaiset, leuka vahva ja puhdas.
Koska huulet olivat niin kapeat ja parrattomat, näkyivät hampaat selvästi kun hän puhui — tiviit, suorat talonpoikaiset hampaat; moni seurakunnassa katseli mielellään hänen suutansa kun hän luki tai lauloi, tuo suu oli punainen ja valkoinen, raitis ja puhdas, eikä se koskaan ollut maistanut tupakkaa eikä viinaa.
Puhtaus oli ylimalkain tuon miehen pääominaisuuksia. Vaatteensa olivat puhtaat sekä kauluksensa, ja kasvotkin olivat puhtaat suurine selvine muotoineen, voimakas leuka oli sileäksi ajettu parrasta. Silmistä, jotka olivat harmaat ja kirkkaat, loisti niin puhdas ja totinen valo, että ihmisiä löytyi, jotka eivät mielellään niihin katsoneet.