Hänellä ei ollut tuota terävän julkeaa katsetta, millä muutamat hänen virkaveljistään tavallisesti tarkastivat syntistä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tunkea salaisen synnin ja pahuuden syvyyteen. Hans Nilsen katseli aina ihmistä niinkuin heidän silmistänsä olisi odottanut samaa puhtauden loistetta, joka hohti hänen omista silmistänsä, ja siitäpä syystä kenties useimmat katselivat sivulle päin kun seisoivat hänen edessänsä.
Melkein kaikki kaupungin Haugelaiset olivat kokoontuneet, koska oli lauantai. He ilostuivat sanomattomasti kun Fennefos meni Endre Egeland'in luo, joka juuri seisoi pienessä katederissa, aikoen lukea postillasta, ja pyysi häneltä saadakseen puhua muutamia sanoja.
Kaikki asettuivat paikoilleen, oikein iloitakseen rakastetusta puhujasta; oli niin pitkä aika siitä kuin viimein olivat saaneet häntä kuulla; viime aikoina hän ei ollut tuntenut mitään kutsumusta puhumaan.
Vaan ilo kävi surunsekaiseksi Hans Nilsen'in aloittaessa: "Rakkaat veljet ja sisaret! Minä seison tässä sanoakseni teille jäähyväiset!"
Oli sittenkin niin hyvä kuulla häntä. Vanhat innostuneina nyykäyttivät päätään, hymyillen toisilleen. Se oli vanha tuttu ääni, tunnetuita voimakkaita sanoja Haugen omasta ajasta, jolloin hyvä viini ei vielä ollut käynyt laimeaksi ja sekoitetuksi.
Hans Nilsen'in ryhti oli myös aivan toisellainen kuin niiden, jotka tavallisesti ohjasivat kokouksia; ääni ei ollut valittavainen eikä hän koskaan hymyillyt. Korkeana ja jalona hän seisoi heidän keskuudessansa, tehden harvoja ja yksinkertaisia liikuntoja, kääntäen silloin tällöin kaunista päätänsä ja ikäänkuin valaisten jokaista soppea sädeloisteella kirkkaista, harmaista silmistään.
Ensin hän neuvoi heitä totisesti ja vakavasti; sitten hän kiitti heitä kaikkia sydämellisesti hyvästä ja uskollisesta veljeydestä; sitten hän kääntyi, kaikkien nähden, erittäin Sivert Jespersen'in puoleen, kiittäessään niitä, jotka olivat ojentaneet hänelle kättä kun hän haparoi ja eksyi.
Lopuksi hän rukoili rukouksen, jota ystävät kauan muistivat. Se oli niitä hetkiä, jolloin sanat tulivat hänelle myrskyn tavalla ja koko hänen olentonsa hohti intoisuudesta.
Jälestäpäin he kokoontuivat hänen ympärilleen, saadaksensa häneltä pienen muistisanan, sillä eihän kukaan voinut arvata kauanko hän tulisi olemaan poissa. Kun tämmöinen rakastettu opettaja kerran lähti matkoille, hän helposti vedettiin seudusta toiseen koko maan ympäri; sillä kaikkialla tahdottiin häntä kuulla, ja varmaankin moni kutsuisi häntä luokseen kun tietyksi tuli että hän oli kulussa.
Sentähden vallitsi nyt ystävissä kyyneleet ja surumielisyys. Fennefos oli tosiaankin seurakunnan vahvimpia pylväitä. Sillä monesta muusta, esim. nyt Endre Egeland'ista ja. Sivert Jespersen'istä — lausuttiin aina joku pieni "mutta"; ainakin heistä aina puhuttiin pahaa, ja kaikilla haaroilla heitä ympäröi panettelijat ja pilkkaajat, vaan Hans Nilsen'in maineessa ei koskaan ollut pienintäkään pilkkua. Niinpä kaupungin uusi pappi, joka oli lähestyvinään Haugelaisia, puhui Fennefos'ista suurella myötätuntoisuudella. Siitä eivät veljet niinkään vähän ylpeilleet. Ei tapahtunut joka päivä, että pappismies kiitti maallikkosaarnaajaa.