Abraham luetteli: "kreikan ja latinan kieliä, matematiikkaa —"
"Huh!" ähkäsi rouva Löfdal, "kreikkaa? Se on varmaankin jotakin kauheata!"
"Se on Homeron Iliaadia: kreikkalaisista uroista Trojan edustalla", lausui pikku Marius innokkaasti; hän ei ollut tottunut kuulemaan klassillisista tutkimuksista sillä tavoin puhuttavan.
"Etkö luule mamman tietävän, mitä Iliaadi sisältää?" sanoi Abraham, ja Marius kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Mutta rouva Löfdal iski pojalleen silmää eikä ollut huomaavinaan pikku Mariuksen pulaa.
"Mitä hyötyä siitä oikein on?" jatkoi hän, "että te lukemistanne luette noista kreikkalaisista? Minä en tiedä, millaisia he ennen aikoin olivat, Trojan ulkopuolella ollessaan. Mutta monta kertaa olen laivurien, kotona isäni luona, kuullut sanovan, että missä ikänä maailmassa purjehtivat, olivat kreikkalaiset petollisinta joukkoa, mitä olla voi. Juurikuin ei meillä olisi ollut yhtä hyviä uroita muinaisajassa — vieläpä parempiakin! Missä Snorre on?"
"Takanasi hyllyllä."
"Oletko lukenut sen loppuun?" Abraham kohotti kätensä ikäänkuin suojellaksensa itseään selkäsaunalta.
"Kyllä minä sinut opetan, senkin kurja kreikkalainen!" huusi rouva
Löfdal heittäytyen hänen kimppuunsa rauhoittaaksensa häntä, mutta
Abraham puolustihe käsin ja jaloin, ja pikku Marius nauroi, jotta oli
pöydän alle pyörähtämällään.
Taistelu loppui, kun rouva oli saanut tuuheat, vaaleat hiuksensa silmillensä korvillensa, rintaneulansa lattialle ja rannehihansa rypistyneiksi; Abraham iloitsi nähtävästi, Marius salaa.