"Tulkaa nyt", sanoi rouva, järjestettyään itseänsä, "niin saatte kunnollisen kylvyn ainosnorjalaisessa kertomuksessa."
"Emme halua sellaista — salli meidän päästä siitä!"
"Sinun täytyy! Rangaistukseksi siitä, että laiminlyöt Snorren, on sinun nyt pakko itse kuulla, mikä mies hän on."
Hän alkoi lukea heille ja tekikin sen erinomaisen oivallisesti, kertomuskielen kun tunsi hyvin ja oli siihen rakastunut. Hänen isänsä, rikkaan Abraham Knorrin perhe Bergenissä oli, näet, rouvan nuoruuden aikana ollut kokouspaikkana kaikelle, mikä sittemmin pysyi norjalaisena ja ultranorjalaisena tuona versoavana sinikeltaisena taantumisaikana.
Sinne kokoontui karkeita laivureita ja kaikellaisia kansallisneroja — joka laatua vähän sisältävä sekoitus, paitsi että kaikki oli pelkkää norjalaista; sinne tulivat ensimäiset itsenäisyyden harrastajat, kaikki innokkaita ja harvasanaisia, kankeisin pystykauluksiin, sarvinapeilla — norjalaisilla sarvinapeilla — varustettuihin sarkahousuihin puettuja, jäykkäniskaisia miehiä.
Harvat olivat sanat, jotka he huuliltaan laskivat, mutta ytimekkäitä ja selitettäviksi vaikeita kansan syvistä riveistä tulevia orakelin lauseita ne olivat, sillä heidän täysinäiset sydämensä hehkuivat rakkautta isänmaahan, vapauteen ja kansaan; ne paloivat puoleksi käsitetyn rakkauden koko unettomalla epäilyksellä. He olivat paatuneita ja leppymättömiä, kosk'eivät koskaan olleet varmoja siitä, että olivat täydellisesti päässeet oikeuden perille; mutta he olivat järkähtämättömiä ja uskollisia, koska jokin ääni sanoi heille, että nyt sitä piti pysyttämän koossa.
Sellaisten miesten seurassa kasvoi Venni Knorr, ja olihan hän heidän valkyriansa ja enemmänkin. Knorrin perhe oli vanha Bergenissä; se peri sukupolvesta toiseen isänmaanrakkauden, kansallisen mielen, vahvistuneen ja taisteluun altiin, kuten isänmaanrakkaus aina on, missä vaan vieras veri on voitettu. Venni Knorr hehkui kansallisesta ihastuksesta; hän oli valmis mihin uhraukseen hyvänsä vapauden ja kansan puolesta; hän käytti kotikutoisia vaatteita, taisi "kielen" ja oli vaan pahoillaan siitä, ettei enempää tarvittu.
Ja sitten hän eräänä kauniina päivänä meni kihloihin uuden professorin, Karsten Löfdalin kanssa, joka ensiksikin oli syntyisin vanhasta, tukkijäykästä tanskalaisesta virkamiesperheestä, ja josta muuten ainoastaan tiedettiin, että häntä yliopistossa oli nyhjätty eteenpäin ja että hän oli ollut suosittu kavaljeeri pääkaupungissa.
Kuinka paljon surua ja pettymystä tämä sentään sai aikaan.
Se oli tappio itse kansan omalle asialle; innokkaimmat sanoivat sitä valtiosuruksi. Ja vaikka kuinkakin kernaasti jok'ainoa naimattomista itsenäisyyden ja vapauden harrastajista olisi tahtonut itse saada Vennin, olisi hän kuitenkin suonut tämän valkyrian kelle hyvänsä kumppaneistaan mieluummin kuin että näin joutui moiselle keikarille ja ulkokullatulle puoskaroitsijalle kuin Karsten Löfdal muka oli.