"Vai niin, no arvasinhan tuon. On sekin jotakin luettavaa sivistyneille nuorukaisille."
"Urhoollisten esi-isäimme urotyöt?" vastasi rouva Venni valmiina taisteluun.
"Urotyöt — kai, kai! Salamurhaajia, rosvoja ja murhapolttajia he olivat. Paljoa kernaimmin kuulen luettavan nopsajalkaisesta Akilleesta tai keihästä heiluttavasta Hektorista. Eikö totta, pojat?"
"Totta", huusi Abraham ja Marius seurasi esimerkkiä.
"Minä en viitsi vastata teille", sanoi rouva Löfdal suuttuneena asettaen Snorren paikalleen.
Professori jatkoi käymistään Abrahamin ja oman huoneensa välillä pimeän käytävän poikki; hän sanoi välistä sanasen ja laski leikkiä, kuten hänen tapansa oli pukeissaan tehdä.
Lähteissään lausui Venni: "Etkö pian tule minun luokseni, Abraham?
Hyvää yötä, pikku Marius! Sano äidillesi terveisiä!"
Mariuksenkin kotiansa lähdettyä, sanoi professori: "Kiltti poika, tuo pikku Gottwald. Ihmeellistä, kuinka kuumaksi teidän kahden välinne viime aikoina on tullut."
"Hän on paras ystäväni", lausui Abraham hieman epävarmasti.
"Paras ystävä!" toisti isä ja nauroi vähäsen, "nuo ystävyydenliitot kuolemaan asti, joita poikana ollessa ollaan niin valmiita sitomaan — niin, niin, kyllä minä tunnen ne! Onni on, ett'ei niistä tavallisesti tule sen enempää. Onni on, sanon, sillä hankalaa olisi, etenkin niille meistä, joiden pitää päästä pitkälle tässä maailmassa, jos sellainen poikana solmittu ystävyyden liitto todellakin velvoittaisi meitä johonkin — kuolemaan asti."