"No — mutta — suokaa anteeksi, hyvä rouva", sanoi Kahrs ollen olevinaan varsin hämmästyksissään, "mutta — mutta onhan meillä sellainen."
"Onko? Siitä en minä tiedä mitään", vastasi Venni-rouva punastuen tapahtui joskus että hän keskusteluissa sellaisissa kuin tämä juoksi päänsä jotakin vasten, josta ei hänellä ollut aavistustakaan.
"Minua ihmetyttää tuo seikka, kun Teidän muuten näkyy niin hyvin tuntevan nämä asiat tai kumminkin niin lämpymästi harrastavan näitä kysymyksiä. Onhan meillä, näette, juuri tuollaisena ilmauksena tästä se, että valtion kouluissa vanheimpainkin pitää olla edustettuina, onhan meillä se, kuten tunnettu, eforaatissa eli kouluneuvostossa."
"Eforaatissa?" kysyi rouva Löfdal epävarmasti. Mutta ennenkuin Kahrs tai kukaan muu ehti saada voittoa täydelliseksi, kysäsi kuiva, selkeä ääni:
"Suokaa anteeksi, mutta onko kukaan herroista koskaan nähnyt elävää eforia?" [Kouluneuvoston jäsen.]
Kaikkein silmät kääntyivät Mikael Mordtmannia päin, joka seisoi suorana ja miellyttävänä etäällä hyllypöydän luona; mutta kun rouvan ja hänen silmänsä tapasivat toisensa, purskahti edellinen tavalliseen rattoisaan nauruunsa.
"Kiitoksia, herra Mordtmann, tuhannet kiitokset avusta! Oikein, nyt minäkin kysyn: mikä efori oikeastaan on? Kutka ovat koulun eforeita täällä?"
"No mutta, rouvaseni", huudahti rehtori perin hämmästyneenä, "ettekö todellakaan tiedä, että professori Löfdal on yksi koulun eforeista?"
"Karsten! Mieheni! En, onpa se naurettavaa! Ah, herra Abel, ettekö tahtoisi huutaa miestäni tänne, minun täytyy saada nähdä hän eforina."
Lehtori Abel lensi nuolen nopeudella ulos ovesta ja palasi professori mukanaan, jolla oli kortteja kädessä.