"Mitä kujeita sinulla on, Venni?" kysyi hän hilpeästi.
"Taivaallisia kujeita! Herrat sanovat sinun olevan efori, Karsten!"
"Tietysti olen efori —"
"Sanovat sinun olevan ilmauksen vanhempain harrastuksesta lapsiensa suhteen koulussa —"
"Tietysti, etkö ole nähnyt minun tutkintoa lopetettaissa istuvan ensimäisenä korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä?" lausui professori varomattomasti; "mutta nyt pitää sinun antaa minun mennä, minulla on koura täynnä valttia."
Muut herrat miettivät, että professori kyllä olisi vastannut toisella tavalla, jos olisi ottanut osaa keskusteluun. Mutta rouva Löfdal oli äkkiä, käynyt totiseksi.
"Siinä nyt näette millainen asian laita on! Jollen minä oikeassa silmänräpäyksessä olisi saanut tuota pöyhkeätä sanaa naurun alaiseksi, kuten se ansaitsee, olisin ehkä samoin kuin niin moni muukin luullut kaikki tässäkin kohdin yläällä niin viisaasti ja hyvin järjestetyksi, ett'ei meillä alhaisilla ihmisillä ja naisilla olisi sen suhteen muuta tehtävää kuin olla vaiti ja antaa asian käydä tavallista uraansa. Mutta nytpä ei kukaan enää — kiitos avusta vielä kerran, herra Mordtmann! — nyt ei kukaan enää minua hämmästytä näillä suurilla sanoilla. Koska Karsten on efori, niin tiedän, ett'ei eforaatti ole mitään muuta kuin lenkki siinä hallinnollisessa petossarjassa, joka tukahuttaa ja elukkamaistuttaa meidät kaikki."
"Hiljaa, hiljaa, rouva hyvä!" alkoi rehtori taas. "Täytyy kai sentään hallitus olla! Emme kaikki voi hallita."
"Sitä en pyydäkkään; mutta joka asiassa tulee niiden vallita, jotka siitä ovat todellisen edesvastauksen alaiset, ja lastenkasvatuksesta on niiden vastaaminen, jotka ovat suvainneet saattaa lapset tähän maailmaan. Mutta edesvastausta todellisesti vastaavan osan-oton sijasta koulun työhön on meillä humbuugi-eforaatti, jonka toimena on istua korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä. Ja sopiihan se varsin mainiosti koko järjestelmään meillä. Edesvastausta ajetaan niin kauan edestakaisin suurten sanain ja koreiden arvonimien välillä, kunnes on mahdotonta saada selkoa siitä neulallakaan. Mutta itse vastuuttomuus rakentaa itselleen turvallisen särmäkartion, mikä hoikenee huippuun, joka on siinä määrin edesvastauksesta vapaa, että se on pyhä!"
"Tarvitsisitte kylmää vettä, rouva kulta!" huusi prokuraattori Kahrs; herrat hymyilivät vielä — olihan tuo kaikki vaan naisen puhetta. Mutta sellaisia sanoja ei sentään pitäisi lausuttaman niin korkea-arvoisen miehen huoneessa.