"No, Jumalan kiitos, ei sentään pahempaa!" lausui Venni-rouva rauhoittuneena.
"Ei pahempaa? Ei pahempaa? Jaa, se on sinun kaltaistasi! Pian, tapahtuu ett'et enää voi suvaita muuta kuin mikä on uppiniskaista ja kapinallista kaikkea ja kaikkia vastaan. Mutta nyt sanon minä sinulle yhden asian, korkeasti kunnioitettava rouvani! Nyt on minun kärsivällisyyteni loppunut. Poika on myöskin minun, enkä minä tahdo hänestä perinpohjaista hullupäätä, josta tulee yhteiskunnan hylky omaistensa häpeäksi ja suruksi."
"Kylläksi kauan olen nähnyt sinun täyttävän häntä hullumaisilla mielipiteilläsi, ja nyt on opetuksesi kantanut hedelmiä, mutta nyt saat myöskin antaa anteeksi, että minä isänä otan vallan käsiini pelastaakseni, mitä vielä pelastaa voi. Onko hän kotona?"
"En ole nähnyt häntä."
Venni-rouva ei oikein varmaan tietänyt, mitenkä käyttäyisi tämän miehensä tavattoman kiivauden suhteen; eihän hän myöskään oikein tuntenut mitä Abraham oli tehnyt; kysyäkään hän ei tahtonut niin kauan, kun miehensä kohteli häntä sillä tavoin.
Mutta kun Abraham vihdoin väsyneenä ja, nälkäisenä tuli kotio ja hiipi saliin, kalpeana ja alakuloisena, sanoi Venni hänelle: "Mutta Abraham mitä sinusta kuuluu? Mitä olet tehnyt?"
Abraham tuijotti häneen; hänen ainoa toivonsa oli ollut äiti; mutta ennen kuin poika ehti vastata, aukasi professori ovensa ja kutsui hänet luoksensa.
Venni-rouva kuuli hänen puhuvan ankaralla äänellä ja taukoamatta; hän ei voinut kestää kauemmin, sisälle hän ei myöskään tahtonut mennä, sen tähden hiipi hän ruokahuoneeseen.
"Kuinka voit saattaa minulle tämän suuren, surun, Abraham?" alkoi professori vakaana ja melkein surullisena; "olin niin varmaan toivonut voivani tehdä sinut hyödylliseksi ja hyväksi kansalaiseksi, pojaksi, josta minulla olisi iloa ja kunniaa; ja sen sijaan alat sinä jo lapsuudessasi ilmaista taipumuksia, jotka varmemmin kuin mikään muu johtavat sinut turmioon, sillä laiskuus, poikamainen kevytmielisyys ja vallattomuus voivat kadota vuosien kuluessa ja järjellisen kohtelun kautta, mutta kapinallinen henki kasvaa melkein aina, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Aletaan ensin uhkaamalla ja pilkkaamalla opettajia, sitten halveksitaan isää ja äitiä ja lopuksi ei tahdota nöyristyä itse Jumalankaan edessä! Mutta tiedätkö mitä ihmisiä sellaiset ovat? — Sellaiset ovat pahantekijöitä, yhteiskunnan roistoväkeä, jotka eivät tottele lakia ja jotka täyttävät vankilamme. Sinun käytökseni tänäin on värisyttänyt minua enemmän kuin sanoa voin; minä en kykene torumaan, enkä rankaisemaan sinua, en edes tiedä, voinko pitää sellaista poikaa huoneessani."
Näin sanottuaan meni hän ulos huoneesta.