Sitten kätteli hän innokkaasti ympärilleen salissa, kyseli oikealta ja vasemmalta, taisiko joku sanoa, milloin valtioneuvos Bennechen tulee. Lopuksi pysähtyi hän kamariherra Delphinin eteen, joka kiitteli hänen kaunista vormuansa.
"Aivan kuin ruotsalainen upseeri", vakuutti kamariherra.
Tukkukauppias rumuutteli myötään, ja käännäytelihe kuvastimen edessä.
"Uskokaa, herra kamariherra, että minä olen ollut hiiden pulassa valitessani hevosta. Minulla on suuri musta tamma, oikeastaan vaununhevonen, ja sitten minulla on voikkokin sorea eläin! Jospa näkisitte kun sillä on kauniit häpäät, ja lautasiltaan kun se on pyöreä ja kiiltokarvanen! Ostin sen muutamalta hevoskauppiaalta tuolta lännestä. Vaan nyt on laita, nähkää se, että se on haitta pieni —"
"Napoleon ratsasti aina pienellä hevosella", sanoi Delphin.
"Elkääs, ratsastiko hän pienellä!" huudahti tukkukauppias hyvillään. "Ja everstiluutnantti vannoi että voikko on liian hyvä porvarikaartiin."
"Te otatte siis voiton?" kysyi Delphin niin sanomattoman vakavana.
"Minä otan voiton", vastasi tukkukauppias päättäväisesti.
Viimeksi tulleitten joukossa oli amtmani Hiorth länsimaasta. Hän oli äsken tullut kaupunkiin, ja huhu hoki, että hän pääsisi vanhan Falben siaan, joka oli eronnut saavutettuaan — hän kun oli vielä norjalainen valtioneuvos — kauniin ijän, nimittäin 82 vuoden. Amtmani ilmoitti iloaan kun tapasi Delphinin, joka ennen nuoruuden päivinään oli ollut hänen valtuutettunaan; ja kamariherra kuljetti häntä ympäriinsä ja esitteli hänet monelle mahtavalle henkilölle. Monta vuotta oli kulunut siitä kun amtmani Hiorth oli ollut pääkaupungissa jotta siellä oli monta uutta tuttavuutta tehtävissä.
Pian hän kuitenkin perehtyi. Sillä virkamiehet siellä olivat suurelta osalta niitten saksalaisten virkamiesten jälkeisiä, joita oli Norjalla, aikanaan ollessansa Tanskan kanssa yhtenä valtakuntana, kun näet virat näkyivät seuranneen sukuja salaisen perintölain mukaan. Eikä ainoastaan isäinsä nimen ja viran näkyneet nämä herrat perineen, vaan ulkomuodossakin pysyi merkki, joka muistutti Fredrik seitsemättä: suorat kauniit kasvojen sivukuvat, pienet, kuivettuneet, harmaantuneet päät, jäykät niskat ja kasvot, joita ympäröi tiheä poskiparta ikäänkuin suojelemassa mitä arvollisinta salaperäisyyttä.