"Ei, onhan puoli-iäkäs leskimies ja piika; vaan tytär, näetten —"
"Vai niin, te tarkoitatte vieraanamiehenä —"
"Mitä piikaan tulee", puuttui asianajaja Tofte puheesen, "niin hän on lapsen kanssa matkustanut Amerikaan kuukauden aikaa sitten, mitä minä olen kuullut."
"Niin, vaan todistaminen on huvittavinta", sanoi nyt asianajaja Kahrs ja nauroi. "Minä tunnen Batnemon Kristinaa, hän on sievimpiä tyttäriä amtissa."
"Jos käy sukkelammin, kun herra kihlakunnantuomari itse johtaa puhetta —" alkoi amtmani, joka ei ollut kuulevinaankaan viimeisiä puheita.
"No älkäähän mitään, minä halulla hartahimmalla johdan puhetta, jos herra amtmani niin määrää", huudahti kihlakunnantuomari.
"Ei, ei, ei, älkää ymmärtäkö minun väärin! Minä vaan tarkoitin, että olisi hyvä, jos pääsisimme aikaiseen kaupunkiin kun on näin paha ilma."
Kihlakunnantuomari killisteli pienillä silmillään, ja päätettiin että hän itse istuisi tuomaripöydän ääressä jälkeen päivällisen. Asian päätteeksi amtmani ja kihlakunnantuomari keskenään ryyppäsivät.
Jälkiruuan muassa oli tarjolla sherryäkin, jotta useimpain naamat punoittivat kuin täysikuu pouta-iltana. Asianajaja Kahrs sanoi voudin kirjuria tyhmänrohkeaksi mieheksi, joka, vaikka tuo lihapala oli vasta päässyt hänelle vakaasti muistuttamasta että "kuolemakin tulla suittaa", kumminkin pisti pankkoonsa kolme lautasellista kräämiä. Nauraa hahatettiin, puheltiin ja juotiin joka pullosta, talonpojat vaan söivät ääneti ja makustelivat epäileväisinä viiniä.
Vaan paraassa kahussa amtmani kilisti lasiaan ja lopetti päivällisen.