"Vai niin, vaan nytpä ei ollakaan Heiessä, siis miehen nimi on Niilo — entäs sukunimi?"
"Batnemo —"
"Batnemo? kysyi kihlakunnantuomari kärsimättömästi.
"Henkikirjoissa on 'Bandmo'", selitti Tofte.
"No niin, luonnollisesti. Siis hänen nimensä ilman muitta metkuitta on
Niilo Bandmo. Pöytäkirjoissamme ei saa olla kielikiihkoisuutta mitään."
Näin sanoessaan loi tuomari ankaran katseen yli kansan ja katsahti sen
jälkeen amtmaniin, joka nyökkäsi päällään suostumukseksi.
Njaedel oli tunkeutunut esiin pöydän luo. Hän seisoi siinä etukenossa, suuri, pörrötukkainen päänsä nyökyllään; vähän väliin pyhiskeli hän takinhiallaan otsaansa, hänellä oli lämmin, ja hän liikutteli huuliaan.
Kihlakunnantuomari mittaili häntä katseellaan, ja kun hän oli valinnut menetystapansa, alkoi hän äkkiä sukkelin sanoin ja kilisevin äänin: "Vai niin, äijäseni, sinäkö olet, joka elät kuin sika — piikasi kanssa — hä? — ja saatat pahennusta seurakunnassa? Kuka on ilmoittanut hänet?"
"Papin lampuoti, Sören Börevig."
"Niin kuulitkos? Papin lampuoti — etkö häpeä? Niin, ja sinä olet lähettänyt tytön ja sikiön Amerikaan — vai? Näethän että tunnemme tekosi. Luulit kai siitä pääseväsi, vaan ei se niinkään helposti käy, äijäseni. Vaan kiellät ehkä koko hävyttömyytesi — vai?"
Njaedel ponnistihe saadakseen suunsa auki ja kun hänen onnistui, sanoi hän: "Minä en kiellä mitään."