Kihlakunnantuomari ei ollut tätä odottanut, vaan hän oli tottunut kaikenmoisiin koukkuihin.
"Siinä teet oikein, ukkoseni", jatkoi hän, "vaan ei siinä ole kylliksi.
Asiaa pitää järjestyksenmukaisesti harkita ja todistuksilla valaista.
Missä on tyttäresi?"
"Hän on matkustanut", vastasi Njaedel.
"Matkustanut! Hänkikö? Ja minnekä?" huudahti tuomari silmäkullat sepposen selällään; valtuutettu laski kynän kädestään, asianajajat pörhistivät korviansa kuin rottakoirat; amtmani itse, joka istui sohvassa kakluunin luona, nosti silmänsä rangaistuslaista, jota hän oli muka lukevinaan.
"Kristianiaan — hän matkusti kotoa eilen", sanoi Njaedel.
"No nyt vie sun — hm!" Kihlakunnantuomari noitui hyvin harvoin oikeudessa, vaan innoissaan hypähti tuolilla, tulipunaisena vihasta. Hän haukkui Njaedelia niin paljon kuin oikeuden pyhyydelle suinkin soveltui ja lupasi hänelle niin kovan tuomion kuin hän vaan saattoi suorittaa.
Njaedel vetäysi takaisin käräjäherrain salamyhkäisen vastenmielisesti silmäillessä. Ja rahvas väistyi häntä kuin ruttotautista, kun hän vitkalleen jätti käräjätuvan ja meni ulos.
Ereys oli suuri. Iloinen mieliala, mikä sai alkunsa päivällispöydässä, oli pysynyt korkeusasteellaan tätä makupalaa odottaessa. Nyt meni kaikki mullin mallin, yhtäkkiä syntyi sanomaton ikävyys lämpöisessä, hämärässä huoneessa, jonka lattia oli kastunut likaisista saappaista ja akkunoita pieksi sade. Amtmani katsoi kelloaan, nousi paikoiltaan ja meni makuuhuoneesensa, ottaen mukaansa yhden kirjurin. Heidän kuultiin sen jälkeen reutovan ja ruhtovan kapsäkkiä.
Kihlakunnantuomari oli silmittömästi suuttunut ja puski vihaansa ystäville ja vihollisille. Jälellä olevat asiat kävi hän läpeensä kuin tuulessa, ja voi sitä, joka koetti ehkäistä häntä; hän irroitti kellon liivistään ja pani sen pöydälle eteensä.
Parantumaton asianajaja Kruse alkoi vaan taas vaatia lausuntojaan pöytäkirjaan otettaviksi.