Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä, mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi, riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.
Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten pariisilaisten asettamat kokardit.
Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.
Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut tapaavansa miestään.
Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée syrjemmässä puristivat toistensa kättä.
Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.
Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä. Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:
"Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"
Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten peittääkseen noloutensa.
Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan keralla hänen huoneustoonsa.