"Kaikki sitä kertovat, varsinkin ne, jotka näkivät sen vaimoraukan kaatuvan melkein kuninkaan vaunujen pyörien alle. Kuka sitä kertoi? Beauveau, d'Estang, jotka näkivät repeytyneen takkinne ja lävistetyt liivinne."
"Madame?"
"Se kuula, joka hipaisi teitä, olisi voinut surmata kuninkaan, koska se tappoi sen naisparankin, sillä eihän murhaaja halunnut surmata teitä tai naisraukkaa."
"Minä en epäile mitään rikosta, madame", sanoi Gilbert epäröiden.
"Ehkä ette. Mutta minä uskon", sanoi kuningatar katsoen terävästi
Gilbertiin.
"Ja vaikka rikos olisikin tapahtunut, ei siitä saa syyttää kansaa."
Kuningatar katsoi entistä terävämmin Gilbertiin. "Ja ketä siis siitä on syytettävä? Sanokaahan."
"Madame", jatkoi Gilbert pudistaen päätänsä, "jo jonkun aikaa olen katsellut ja tarkastellut kansaa. Kun kansa vallankumouksen aikana surmaa, tappaa se käsillään. Se on silloin raivoisa tiikeri, ärtynyt leijona. Tiikeri tai leijona ei käytä välittäjiä, kätyreitä voiman ja uhrin välillä. Ne tappavat tappaakseen. Ne vuodattavat verta vuodattaakseen sitä. Ne tahtovat värjätä hampaansa siinä ja kastella siihen kyntensä."
"Todistuksena Foulon ja Berthier, eikö niin? Mutta ammuttiinhan
Flesselles pistoolilla? Ainakin olen kuullut niin kerrottavan.
Mutta", jatkoi kuningatar ivallisesti, "ehkä se ei olekaan totta,
meitä kruunattujahan imartelijat kiertelevät."
Gilbert katsoi vuorostaan terävästi kuningattareen.