"Tänään", vastasi Gilbert kumartaen, "olen teidän palvelijanne."
"Missä tarkoituksessa?"
"Madame…"
"Missä tarkoituksessa olette tullut palvelijakseni? Eihän teidän tapaistanne ole noin äkkiä muuttaa mielipidettä, vakaumusta eikä tunnetta. Te olette pitkämuistinen ja jaksatte odottaa kostoa. Sanokaahan, miksi olette muuttunut."
"Madame, soimasitte äsken minua siitä, että rakastin liian paljon isänmaatani."
"Sitä ei koskaan rakasta liian paljon, monsieur. Pitää vain tietää, millä tavalla rakastaa. Minäkin rakastan isänmaatani. (Gilbert hymyili.) Älkää käsittäkö minua väärin. Minun isänmaani on Ranska, olen sen omistanut. Synnyltäni olen saksalainen, sydämeltäni ranskalainen. Rakastan Ranskaa, mutta rakastan sitä kuninkaan vuoksi, Jumalan kunnioituksen tähden, joka meidät on kruunannut. Nyt on teidän vuoronne vastata."
"Minunko, madame?"
"Niin, teidän. Ymmärränhän teidät oikein? Teille se ei ole sama asia.
Te rakastatte Ranskaa yksinomaan Ranskan tähden."
"Madame", vastasi Gilbert kumartaen, "ellen vastaisi suoraan, en myöskään kunnioittaisi teidän majesteettianne."
"Mikä hirveä aika", huudahti kuningatar, "jolloin kaikki itseään kunnollisiksi sanovat henkilöt erottavat kaksi asiaa, jotka eivät koskaan ole eronneet toisistaan, kaksi käsitettä, jotka aina ovat kulkeneet rinnatusten: Ranskan ja kuninkaansa. Mutta onhan erään kirjailijanne murhenäytelmässä kohta, jossa kysytään kaikkein hylkäämättä kuningattarelta: mitä teille jää? Ja hän vastaa: oma itseni! No niin, minä olen kuin Medea, minulle jää oma itseni, ja me saamme sen nähdä."