Tähän lauluun sisältyvät ajatukset olivat tulleet niin selviksi, ne kuvasivat niin täydellisesti kaikkien mietteitä, niin täydellisesti juhlan tunnelmaa, että kaikki heti laulun alussa yhtyivät siihen.
Kuningatar unohti innoissaan olevansa humalaisten miesten seurassa. Kuningas oli hämmästynyt; selvän järkensä avulla hän varsin hyvin tajusi, ettei hänen paikkansa ollut täällä, että hän asteli tietä, jota omatunto ei sallinut, mutta hän oli heikko, ja mieltä hiveli suosio ja innostus, jota hän ei ollut tottunut enää näkemään kansassaan. Hänkin antautui vähitellen yleisen innostuksen valtaan.
Charny, joka koko aterian aikana ei ollut juonut muuta kuin vettä, nousi kalpeana nähdessään kuninkaan ja kuningattaren. Hän oli toivonut, että kaikki olisi tapahtunut heistä etäällä, ja vähät silloin kaikesta; voisihan väittää sen vääräksi, peruuttaa kaikki, mutta kuninkaan ja kuningattaren läsnäolo muutti sen historiaksi.
Mutta hänen kauhunsa vielä yltyi, kun hän näki veljensä Georgesin lähestyvän kuningatarta ja hymyilyn rohkaisemana puhuvan.
Hän oli siksi kaukana, ettei voinut kuulla, mitä veli sanoi. Mutta liikkeistä hän arvasi, että se oli jokin pyyntö.
Sen kuultuaan kuningatar nyökkäsi myöntävästi ja irroittaen äkkiä kokardin, joka oli hänen päähineessään, antoi sen nuorelle miehelle.
Charny vavahti, ojensi käsivartensa ja oli huutamaisillaan.
Se ei ollut edes valkoinen kokardi, ranskalainen, jonka kuningatar ojensi ajattelemattomalle upseerille. Se oli musta kokardi, itävaltalainen, vihollisen tunnus.
Tällä kertaa ei kuningattaren teko enää ollut ajattelemattomuutta; se oli petosta.
Mutta nämä intomieliset miesraukat, jotka Jumala tahtoi tuhota, olivat niin mielettömiä, että kun Georges de Charny näytti heille mustaa kokardia, silloin ne, joilla oli valkoinen kokardi heittivät sen syrjään, ja ne, joilla oli kolmivärinen, polkivat sen jalkoihinsa.