Niinkuin aina, ei Versaillesissa tiedetty mitään siitä, mitä tapahtui
Pariisissa.
Kuvaamiemme kohtausten jälkeen, joiden johdosta kuningatar seuraavana päivänä oli ylpeä, hän lepäsi nyt.
Olihan hänellä armeija, oli puolustajia. Hän oli laskenut vihollisensa ja halusi ryhtyä taisteluun.
Olihan hänellä kostettavana heinäkuun 14 päivän tappio. Täytyihän hänen saada hovinsa ja itsensäkin unohtamaan tuo kuninkaan "Pariisin-matka", jolta hän oli palannut kolmivärinen kokardi hatussaan.
Naisparka! Hän ei osannut odottaa sitä matkaa, joka hänen itsensä oli pakko tehdä.
Sanakiistansa jälkeen Charnyn kanssa hän ei ollut tälle puhunut sanaakaan. Hän oli osoittavinaan Andréelle entistä ystävyyttään, joka oli hetkiseksi himmennyt hänen omassa sydämessään, mutta aina säilyi hänen kilpailijattarensa sielussa.
Mitä Charnyhyn tulee, niin kuningatar ei puhunut hänelle eikä katsonutkaan häneen päin, paitsi silloin, kun hänen oli pakko, pyytäessään häneltä palvelusta tai antaessaan hänelle määräyksiä.
Tämä epäsuosio ei kohdannut sukua, sillä samana aamuna, jona pariisilaiset lähtivät Versaillesiin, nähtiin kuningattaren hyvin ystävällisesti puhuttelevan nuorta Georges de Charnyta, keskimäistä kolmesta veljeksestä, samaa, joka poiketen veljestään Olivierista oli antanut kuningattarelle sotaisia neuvoja Bastiljin valloittamispäivänä.
Kello yhdeksän aikaan aamulla tämä nuori mies meni gallerian kautta ilmoittamaan ylimetsästäjälle kuninkaan lähtevän metsälle, kun Marie-Antoinette, joka palasi messusta, huomasi hänet ja kutsui luokseen.
"Minne te noin juoksette?" kysyi hän.