Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä, jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla, joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata, seuraavaa:
Mustapukuinen mies oli kumartuneena ruumiin puoleen. Kaartin univormuun puettu polvistui sen toisessa päässä. Kolmen askeleen päässä heistä seisoi kolmas olento, puristaen kätensä nyrkkiin ja tuijottaen eteensä.
Kuollut oli kahdenkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuori mies; veri näytti vuotaneen kuiviin suurista haavoista, joita hän oli saanut rintaansa ja päähänsä. Hänen kuulien lävistämä ja kelmeä rintansa näytti vielä nousevan niinkuin silloin, kun hän halveksien vastustajiaan taisteli toivotonta taisteluaan.
Kun katseli hänen avointa suutaan ja taapäin painunutta päätään, joka ilmaisi tuskaa ja suuttumusta, muistui mieleen tämä muinaisroomalainen kaunis vertaus: "Ja elämä kiiti pitkään valitellen varjojen maata kohden."
Mustapukuinen mies oli Gilbert. Polvistunut upseeri oli Charny.
Seisaallaan oleva mies oli Billot.
Ruumis oli parooni Georges de Charnyn. Ruumiin puoleen kumartunut Gilbert katseli häntä silmissään sama terävä katse, joka kuolevissa melkein pysyttää pakoon valmiin sielun ja kuolleissa melkein kutsuu takaisin paennutta elämää.
"Kylmä, jäykkä; hän on kuollut, ihan kuollut", sanoi hän vihdoin.
Kreivi de Charny päästi käheän valituksen ja painaen rintaansa vasten hengetöntä ruumista purskahti niin sydäntävihloviin nyyhkytyksiin, että lääkäri vavahti ja Billot peitti kasvonsa pienen pihan kulmaukseen.
Sitten kreivi äkkiä nosti ruumiin pystyyn, asetti sen seisomaan seinää vasten, vetäytyi hitaasti loitommalle ja odotti, eikö veli heräisi ja lähtisi astumaan häntä kohden.
Gilbert oli yhä toisella polvellaan, nojaten päätään käteensä, mietteissään, kauhistuneena, liikkumattomana.