"Todistajan kuullen", kertasi kuningatar kauhuissaan, "ja kuka olisi ollut tämä todistaja? Mutta ajatelkaahan, että rikos olisi siten ollut kaksinkertainen, sillä silloinhan olisitte hankkinut itsellenne rikostoverin."
"Mutta jos tämä rikostoveri olisi ollut kuningas?" sanoi Gilbert.
"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette sellaisen kauhun vallassa, että aviovaimo siinä ilmaisi syyllisyytensä selvemmin kuin jos hän olisi tunnustanut sen unitilassa. "Oi, herra Gilbert! Oi, herra Gilbert!"
"Kuningas", lisäsi Gilbert rauhallisesti, "kuningas, teidän puolisonne, teidän tukenne, teidän luonnollinen puolustajanne. Kuningas, joka herättyänne olisi kertonut teille, madame, miten kunnioittava ja miten ylpeä samalla olin, voidessani todistaa tieteeni oikeaksi maailman kunnioitettavimmalle hallitsijalle."
Ja sanottuaan tämän Gilbert antoi kuningattarelle tilaisuuden miettiä sen sisällön syvyyttä.
Kuningatar oli muutaman hetken vaiti. Ei kuulunut muuta kuin hänen katkonainen hengityksensä.
"Kaiken sen jälkeen, mitä olette lausunut", sanoi hän viimein, "on luonnollista, että olette leppymätön vihollinen…"
"Tai ystävä koettelemuksessa, madame."
"Mahdotonta, ystävyys ei voi elää pelon ja epäluulon rinnalla."
"Ystävyys, joka sitoo alamaisen kuningattareen, ei voi elää muusta kuin siitä luottamuksesta, minkä alamainen herättää. Olette kai jo sanonut itsellenne, ettei se ole vihollinen, jolta ensimmäisellä sanalla voi ottaa vahingoittamisen keinot varsinkin, kun hän ensimmäisenä kieltäytyy aseitaan käyttämästä."