Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.
Sinne päästyään molemmat lapset katsoivat ympärilleen tunnustellakseen seutua. Ensimmäiseksi he näkivät ristin, jonka hurskaat talonpojat tavallisesti pystyttävät kylän laitaan.
Haramontissakin tuntui se outo suunta, jota Pariisi kulki Jumalan kieltämistä kohti. Ristiinnaulitun kuvan oikeanpuolisen käden ja jalan naulat olivat ruosteen syöminä taittuneet. Kristus riippui vain vasemmasta kädestään, eikä ainoankaan mieleen ollut juolahtanut panna tätä vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden vertauskuvaa uudelleen sille paikalle, jolle juutalaiset olivat hänet asettaneet.
Pitou ei ollut hurskas, mutta hänessä oli lapsuudesta perittyä uskonnollisuutta. Tämän unohdetun Kristuksen näkeminen kouristi hänen sydäntään. Hän etsi pensaikosta sitkeää ja ohutta köynnöstä, joka on lujaa kuin rautalanka, laski ruohikkoon kypäränsä ja miekkansa, kiipesi ristiä myöten ylös, kiinnitti taivaallisen marttyyrin oikean käden ristiin, suuteli hänen jalkojaan ja tuli alas.
Tällä välin Sébastien rukoili polvillaan ristin juurella. Kenen puolesta hän rukoili? Kuka sen tietää. Ehkä tuon lapsuudessaan näkemänsä näyn puolesta, jonka hän toivoi uudelleen näkevänsä metsän tuuheiden puiden suojassa, tuntemattoman äidin puolesta, joka ei koskaan ole tuntematon. Sillä ellei hän ravinnut meitä yhdeksää kuukautta maidollaan, niin hän on ravinnut meitä yhdeksän kuukautta verellään.
Toimitettuaan tämän pyhän tehtävän Pitou pani kypärän päähänsä ja vyötti miekan kupeelleen. Rukouksensa lopetettuaan Sébastien teki ristinmerkin ja tarttui Pitoun käteen. Sitten he molemmat menivät kylään ja lähestyivät majaa, missä Pitou oli syntynyt ja Sébastienia oli imetetty.
Pitou tunsi kyllä tarkoin Haramontin, Jumalan kiitos, mutta sittenkään hän ei löytänyt majaa. Hänen täytyi tiedustella. Hänelle näytettiin pientä kivirakennusta, jolla oli liuskakivinen katto. Tämän talon puutarhaa ympäröi muuri.
Täti Angélique oli myynyt sisarensa talon, ja uusi omistaja oli hävittänyt sen, sillä olihan hänellä siihen oikeus. Kadonneet olivat vanhat savetut seinät, portti, missä oli kolo kissaa varten, vanhat ikkunat, joiden ruudut olivat osaksi lasista, osaksi paperista ja joissa näkyi Pitoun kömpelöitä kirjaimia ja myös vihertävää sammalta kasvava olkikatto ja paksulehtiset kasvit, jotka kukkivat siellä. Uusi omistaja oli hävittänyt kaikki, kaikki! Ovi oli suljettu, ja tämän oven ulkokynnyksellä oli suuri musta koira, joka näytti hampaitaan Pitoulle.
"Tule", sanoi Pitou kyynelsilmin, "tule, Sébastien, tule sinne, missä varmastikaan ei mitään ole muuttunut."
Ja Pitou vei Sébastienia hautuumaata kohden, minne hänen äitinsä oli haudattu.