Poika-parka oli oikeassa: siellä ei mikään ollut muuttunut. Ruoho vain oli kasvanut, ja ruoho kasvaa niin hyvin hautuumailla, että hän pelkäsi äitinsä haudan peittyneen siihen tuntemattomaksi.
Kaikeksi onneksi oli, samalla kuin ruohokin, kyynelpajun oksa kasvanut. Oksasta oli kolmessa neljässä vuodessa tullut puu. Hän meni suoraan tämän puun luokse ja suuteli maata sen varjossa yhtä hartaasti kuin oli suudellut Kristuksen jalkoja.
Noustessaan hän tunsi tuulen heiluttamien oksien häilyvän ympärillään. Silloin hän ojensi kätensä, yhdisti oksat ja painoi ne rintaansa vasten. Ne tuntuivat kuin äidin hiuksilta, joita hän suuteli viimeisen kerran.
Lapset viipyivät täällä kauan. Mutta päivä oli jo pitkälle kulunut. Heidän täytyi lähteä haudalta, ainoalta paikalta, joka näytti muistaneen Pitou-paran.
Lähtiessään Pitou aikoi taittaa pajusta oksan, kiinnittää sen kypäriinsä, mutta juuri kun hän aikoi niin tehdä, hän jättikin sen tekemättä. Hänestä tuntui, kuin hän surettaisi äitiään taittamalla oksan puusta, jonka juuret ehkä ympäröivät lahonnutta arkkua.
Hän suuteli kerta vielä maata, tarttui Sébastienin käteen ja poistui.
Kaikki ihmiset olivat joko pelloillaan tai metsässä, hyvin harvat siis olivat nähneet Pitoun, ja kun hänellä oli kypäränsä ja miekkansa, ei kukaan olisi tuntenut häntä.
Hän läksi siis astumaan Villers-Cotteretsia kohden. Tie vei kahden kolmanneksen penikulman pituudelta metsän halki, eikä mikään elävä olento häirinnyt hänen suruaan. Sébastien asteli miettiväisenä ja vaiti kuin Pitoukin.
He saapuivat kello viiden aikaan Villers-Cotteretsiin.