Kun Pitou oli antanut kirjeen ja rahat syleili hän Sébastienia ja läksi, painaen sotilaallisen veikeästi kypärän päähänsä.
Sébastien vuodatti muutamia kyyneleitä erotessaan Pitousta, vaikka ero ei tulisikaan olemaan pitkäaikainen ja vaikka hänen seuransa ei millään tavalla ollutkaan kehittävä. Mutta Pitoun iloisuus, rohkeus ja ainainen palvelevaisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoreen Gilbertiin. Pitou muistutti suuria newfoundilaisia koiria, jotka kyllä väsyttävät toisinaan, mutta jotka viimein nuoleskelemalla kättä voittavat ja kokonaan sammuttavat suuttumuksen.
Sébastienin surua lievitti Pitoun lupaus tulla häntä usein katsomaan.
Pitoun surua lievensi se, että Sébastien kiitti häntä siitä.
Seuratkaamme nyt hiukan sankariamme. Tullessaan ulos apotti Fortierin luota Pitou tapasi parikymmentä henkilöä odottamassa. Useimmat kokoontuneista tunsivat jo hänen oudon asunsa, josta huhu oli kiertänyt koko kaupungin. Kun nähtiin hänen sellaisena tulevan Pariisista, jossa tapeltiin, otaksui jokainen Pitounkin ottaneen tappeluihin osaa, ja kaikki halusivat kuulla uutisia.
Pitou kertoi näitä uutisia juhlallisesti, tapansa mukaan. Hän kertoi Bastiljin valloittamisesta, Billotin, Maillardin, Elien ja Hullinin suurteoista; kuinka Billot oli pudonnut linnoituksen vallihautaan ja kuinka hän itse oli isännän sieltä kiskonut; ja lopuksi, kuinka tohtori Gilbert, istuttuaan kahdeksan tai kymmenen päivää vankina, oli vapautettu.
Kuulijat tiesivät jo osan siitä, mitä Pitou heille kertoi, sillä he olivat lukeneet sen sanomalehdistä, mutta kertokoon sanomalehtimies kuinka hauskasti tahansa, ei hän vedä vertoa silminnäkijälle, jolta voi kysellä ja joka vastaa.
Pitou siis kertoi, vastasi, antoi yksityistietoja, ystävällisesti ottaen keskeytykset vastaan ja esittäen vastauksensa perin hyväntahtoisesti.
Tästä olikin seurauksena, että kun hän noin tunnin ajan oli kertonut näitä yksityiskohtia apotti Fortierin portilla, Soissons-kadun ollessa täynnä kuuntelijoita, muuan lausui huomatessaan Pitoun kasvoilla hiukan kärsimättömän ilmeen:
"Mutta Pitou-parkahan on väsynyt ja me pidämme häntä seisomassa emmekä päästä häntä tätinsä Angéliquen luo. Se vanhapiika-parka on varmaan hyvin iloinen saadessaan jälleen nähdä Pitoun."
"Minä en ole väsynyt", sanoi Pitou, "mutta minun on nälkä. Minä en koskaan väsy, mutta minun on aina nälkä."