Hän otti siis jalat allensa ja pitkin kapeaa katua, joka Pleuxista johtaa Lonnet-kadulle, piirtäen molemmin puolin kasvavine puineen kuin viheriäisen vyön tälle puolelle kaupunkia, läksi suoraan peltojen poikki päästäkseen pikemmin Pisseleuxin taloon.
Mutta pian hänen vauhtinsa hiljeni. Joka askel johdatti muistoja mieleen.
Kun tulee syntymäkaupunkiinsa tai -kyläänsä, astelee keskellä nuoruuttaan, menneiden päivien keskellä, jotka, niinkuin englantilainen runoilija lausuu, asettuvat palavana matkamiehen eteen kuin kunniamatoksi hänen askeliensa alle. Joka askelella herää muisto, ja sydän lyö kiivaasti.
Täällä on kärsinyt, täällä ollut onnellinen. Tuossa on nyyhkyttänyt tuskasta, tuossa itkenyt ilosta.
Vaikka Pitou ei ollutkaan sielunelämän erittelijä, oli hän ainakin ihminen. Hän kokoili muistoja menneisyydestä pitkin tien vartta ja saapui sielu täynnä voimakkaita vaikutelmia muori Billotin taloon.
Kun hän näki sadan askeleen päästä kattojen pitkän rivin, kun hän silmillään mittasi satavuotisia lehmuksia, jotka taivuttivat oksiaan katsellakseen ylhäältäpäin, kuinka sammaltuneista piipuista nousi sauhu, kun hän etäältä kuuli karjan äänet, koiran haukunnan, rattaan kitinän, korjasi hän päässään olevaa kypärää, sitoi rakuunamiekan lujemmin kupeelleen ja koetti ottaa kasvoilleen uljaan ilmeen, niinkuin ainakin on rakastuneella ja sotilaalla.
Ei kukaan tuntenut häntä aluksi. Se siis todisti, että hän oli esiintymisessään hyvin onnistunut.
Renki juotti hevosia lammen luona. Hän kuuli astuntaa, kääntyi ja pajupensaan tiheän latvan läpi näki Pitoun, oikeammin sanoen kypärän ja miekan. Renki jäi sanattomaksi hämmästyksestä.
Pitou sanoi ohimennessään:
"Kas, Barnaut! Päivää, Barnaut!"