Hevonen oli kääntynyt suurelta tieltä, jättänyt tienvierustat ja mennyt pienelle polulle, jonka päässä oli pylväässä seuraava kirjoitus: Polku Ferté-Milonin tieltä Boursonneen.
Pitou kohotti katseensa ja näki tien toisessa päässä, metsän sineä vasten, Catherinen valkoisen hevosen ja punaisen röijyn.
Se oli pitkän matkan päässä, mutta olemmehan sanoneet, etteivät välimatkat merkinneet mitään Pitoulle.
"Ah", tuumi Pitou kiitäen uudelleen metsään, "hän ei siis menekään Ferté-Miloniin, vaan Boursonneen! Mutta enhän erehtynyt. Hän sanoi monen monituista kertaa menevänsä Ferté-Miloniin. Hän sai tehtäväkseen toimittaa siellä asioita. Muori Billotkin puhui Ferté-Milonista."
Ja tätä miettiessään Pitou juoksi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Hän juoksi kuin mieletön.
Sillä epäilyksen, mustasukkaisuuden alkutunteen, herättyä Pitou ei enää ollut tavallinen kaksijalkainen olento. Pitou näytti jonkunlaiselta siivelliseltä koneelta, jommoisia varsinkin Daidalos ja ylipäänsä muinaisajan suuret mekanikot hyvin suunnittelivat, mutta ikävä kyllä huonosti toteuttivat. Hän muistutti erehdyttävän suuressa määrässä olkiukkoja, joita tuuli heiluttelee leikkikalukauppiaan myyntikojuissa. Käsivarret, jalat, kaikki liikkuu, kääntyy ja notkuu.
Kovasti harpatessa oli Pitoun askelten väliä viisi jalkaa. Kädet, jotka muistuttivat keppien päihin pantuja kurikoita, halkoivat airojen tavoin ilmaa. Suu, silmät ja sieraimet olivat auki niellen ilmaa, joka taas puhisten tulvi ulos.
Ei mikään hevonen olisi voinut kiitää sellaista vauhtia. Ei mikään leijona olisi sellaisella tahdon vimmalla pyrkinyt tavoittamaan saalistaan.
Pitou oli juossut yli puoli penikulmaa, kun hän näki Catherinen. Catherine oli ennättänyt ajaa vain neljännespenikulman, kun Pitou sensijaan oli juossut puoli. Hän oli siis juossut kahta kertaa nopeammin kuin hevonen hölkkäjuoksussa.
Lopulta hän joutui Catherinen tasalle.