"Tänään!" tuumi Pitou. "Siis hän ei toisina päivinä ole tullut myöhään."
"Ei ole minun syyni, rakas Catherine", vastasi nuori mies, "mutta minua pidätti tänä aamuna veljelläni tullut kirje, johon minun täytyi heti vastata. Mutta älkää pelätkö, huomenna olen täsmällisempi."
Catherine hymyili, ja Isidor puristi vieläkin hellemmin hänen kättään.
Voi noita okaita, jotka saivat veren vuotamaan Pitoun sydämestä!
"Olette siis saanut tuoreita uutisia Pariisista?" kysyi tyttö. "Olen kyllä."
"Minäkin olen saanut", lausui Catherine hymyillen. "Sanoittehan eräänä päivänä, että kun kahdelle ihmiselle, jotka rakastavat toisiaan, tapahtuu tällaista ihan samanlaista, nimitetään sitä sympatiaksi."
"Aivan oikein. Ja miten te olette saanut uutisia, kaunis Catherine?"
"Pitoulta."
"Kuka se Pitou on!?" kysyi nuori aatelismies kepeästi ja iloisesti, jolloin Pitoun poskilla ennestään ollut puna muuttui tuliseksi.
"Kyllähän te hänet tunnette", sanoi Catherine. "Hän on se sama poika, jonka isäni otti taloon ja joka eräänä sunnuntaina seurasi minua tanssipaikalle."