"Minä vastaan, herra apotti, ja saatte nähdä, että vastaukseni on oikea", sanoi Pitou. "Te sanotte minua konnaksi siksi, että olen ensin pyytänyt teiltä näitä aseita oliivin oksa kädessäni, jolloin te kieltäydyitte antamasta. Nyt minä riistän ne teiltä hallituksen päätöksen voimalla. No niin, herra apotti, mieluummin näytän rikkovan velvollisuuteni, kuin avustan teidän kanssanne vastavallankumousta. Eläköön isänmaa! Aseisiin! Aseisiin!"
Pormestari viittasi samalla tavalla Pitoulle kuin oli viilannut apotillekin sanoen:
"Hyvin sanottu! Hyvin sanottu!"
Tämä puhe vaikutti kuin salaman isku apottiin ja sähköttävästi läsnäolijoihin.
Pormestari pujahti pois viitaten apulaistaan jäämään.
Apulainen olisi mielellään pujahtanut pois pormestarin tavoin, mutta kaupungin päävirkailijoiden poistuminen olisi epäilemättä huomattu. Hän seurasi siis sihteeriä, joka santarmien jäljestä astui museoon.
Sébastien juoksi hypähtäen kuin nuori leijona isänmaanystävien jäljestä. Toiset pojat katselivat ällistyneinä.
Kun apotti oli avannut museonsa oven, vaipui hän puolikuolleena suuttumuksesta ja häpeästä lähimmälle tapaamalleen tuolille.
Kerran museoon päästyään tahtoivat Pitoun molemmat apulaiset tyhjentää kaikki. Mutta kansalliskaartin päällikön rehellinen arkuus tuli taas väliin. Hän laski komennuksensa alaisten kansalliskaartilaisten lukumäärän, ja kun heitä oli kolmekymmentäkolme, määräsi hän otettavaksi kolmekymmentäkolme pyssyä.
Ja kun tarpeen tullen hänenkin mahdollisesti täytyisi ampua eikä hän tässä suhteessa tahtonut olla toisia huonompi, otti hän itselleen neljännenneljättä, oikean upseerikiväärin, lyhyemmän ja keveämmän kuin toisten; niin isoreikäinen kuin se olikin, voisi sillä yhtä hyvin ampua jänistä tai kaniinia kuin väärää isänmaanystävää tai oikeaa preussilaista.