Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.
Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli sinne.
Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista, joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja rumenivat hänen ympärillään.
Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat jakaantuivat!
Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät, joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.
Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis, rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta epätoivoon.
Ja miettiessään tätä kaikkea hän tunsi katkeraa kipua ja julmia pistoksia.
— Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, — tuumi Pitou itsekseen, — sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän tappaisi Catherinen.
— Onhan se edes jotakin, — jatkoi hän itsekseen, — että sellainen koston mahdollisuus on vallassani.
Mutta ei ollut hyvä sitä käyttää.