"Se merkitsee: Kansan tuskassa ilmenee jonkinmoinen oikeutus. Minä annan anteeksi… Minä olen päällikkö ja kuningas. Minä olen Ranskan vallankumouksen etunenässä, aivan samoin kuin Henrik III aikoinaan oli katolisen liigan etunenässä. Teidän kenraalinne ovat minun upseerejani, teidän kansalliskaartinne sotilaitani, teidän virkamiehenne minun virkailijoitani. Sen sijaan että työnnätte minua edellänne, seuratkaa minua, jos voitte. Askelteni suuruus osoittaa kerran vielä, että olen Ranskan kuningas, Kaarle suuren jälkeläinen."
"Hän on oikeassa", sanoi kuningas alakuloisesti.
"Oh!" huudahti kuningatar, "sire, älkää kuunnelko tätä miestä, tämä mies on teidän vihollisenne!"
"Madame", sanoi Gilbert, "hänen majesteettinsa kyllä itsekin sanoo, mitä hän ajattelee minun sanoistani."
"Minä ajattelen", lausui kuningas, "että tähän asti olette ollut ainoa, joka on uskaltanut sanoa minulle totuuden."
"Totuuden!" huudahti kuningatar. "Mitä te sanottekaan!"
"Niin juuri, madame", jatkoi Gilbert, "ja uskokaa minua, madame, että tänä hetkenä on totuus ainoa soihtu, joka voi estää valtaistuinta ja kuninkuutta syöksymästä kuiluun."
Ja lausuessaan nämät sanat kumarsi Gilbert nöyrästi Marie-Antoinetten polviin asti.