"Oikein erinomaista. Näettehän, etten onnu vähääkään."
— Hän ontui vielä vähemmän silloin, — ajatteli Pitou; — hän juoksi pakoon kuin hirvi kanervakankaalla.
Catherine kuvitteli onnistuneensa selittelyssään ja uskoi, ettei
Pitou ollut mitään nähnyt eikä tiennyt mitään.
Hänet valtasi ilo, joka ei ollut laisinkaan sovelias hänen kaltaiselleen puhtaalle olennolle.
"Herra Pitou oli siis minulle vihainen", sanoi hän. "Herra Pitou ylpeilee uudesta asemastaan. Herra Pitou halveksii meitä talonpoikia päästyään upseeriksi."
Pitou loukkaantui. Hän oli tehnyt suuren uhrauksen, ja sellainen, vaikkakin se salataan, vaatii palkkansa. Mutta kun sensijaan Catherine näytti koettavan pettää häntä, tekevän pilkkaa, epäilemättä vertailemalla häntä Isidor de Charnyhyn, silloin kaikki Pitoun hyvät aikeet haihtuivat. Itserakkaus on nukkuva käärme, jonka päälle on vaarallista astua, ellei sitä samalla murskaa.
"Neiti", lausui Pitou, "minusta tuntui, että pikemmin te olitte minulle vihainen."
"Miksi?"
"Ensiksi ajoitte minut pois talosta kieltäytyen antamasta minulle työtä. En ole siitä ilmoittanut mitään herra Billotille. Onhan minulla, Jumalan kiitos, kädet ja sydän, joiden avulla voin tulla toimeen."
"Minä vakuutan teille, herra Pitou…"