"Jo riittää, neiti. Tehän olette emäntä talossanne. Te olette ajanut minut pois. Mutta kun menitte Charnyn huvimajaan ja koska olin lähettyvillä ja näitte minut, olisi teidän pitänyt puhutella minua eikä juosta pakoon kuin omenavaras."
Käärme oli purrut. Catherine oli menettänyt kaiken turvallisuutensa.
"Juosta pakoon?" sanoi hän. "Juoksinko minä pakoon?"
"Niinkuin talonne olisi ollut ilmitulessa, neiti. Tuskin ennätin panna kirjani kiinni, kun te jo olitte Cadetin selässä, jonka olitte piilottanut puiden suojaan ja joka oli kalvanut kuoren eräästä pyökistä ja siis pilannut sen kokonaan."
"Pilannut puun? Mitä te nyt kerrottekaan, herra Pitou?" sopersi
Catherine, joka tunsi varmuutensa alkavan haihtua.
"Onhan se luonnollista", jatkoi Pitou; "sillä aikaa kun te etsitte rabarberia, kalvoi Cadet puuta, ja tunnissa hevonen ehtii kalvaa hiton paljon."
Catherine huudahti:
"Tunnissa!"
"Hevonen ei mitenkään ennätä sillä tavalla kalvaa puut vähemmässä ajassa kuin tunnissa. Poimitte kai rabarberia niin montaa haavaa varten kuin saatiin yhteensä Bastiljin valloituksessa. Sehän on mainio kasvi haavahauteita varten."
Catherine oli kalpea ja avuton; hän ei osannut sanoa sanaakaan. Pitou vaikeni myös vuorostaan. Hän oli jo saanut kylliksi.