"Mitä! Eivätkö viiden livren aterioitsijat jätä mitään tähteiksi?"
"Oh, monseigneur, älkää luulko, että minä olen sellainen visukinttu. Minä toimitan pikkuporvarin tai kirjurin peräti onnelliseksi, kun lahjoitan hänelle peltopyyn siiven, kauriinpaistin viipaleen, palasen tryffelipiirakkaa — ruokalajeja, joita hän ei ole eläissään edes kuvitellut. Niin, hänelle olen varannut neljänkolmatta livren aterian rippeet. Hän syö, hän juo, jälkiruokaan päästessään hän huutaa: eläköön kuningas! ja siunaa Bastiljia, kun sunnuntaisin suon hänelle pikku hiprakan kahdella pullolla säällistä samppanjaa, joka maksaa minulle viisi souta pullo. He ylistelevät minua ja lähtiessään kaipaavat vankilaa. Arvatkaas, mitä olen pannut merkille?"
"En osaa aavistaa."
"No, olenpa ylpeydekseni pannut merkille, että monetkin vapautetut vangit ovat melkein heti toimittaneet itsensä uudestaan telkien taakse. Mistä se voisi muustakaan johtua kuin että heidän tekee mieli päästä takaisin Bastiljin nykyiseen ruokaan? Siinä oikea mainelause minun täyshoidolleni!"
Aramis myhäili epäuskoisesti. "Te hymyilette?"
"Tulin vain ajatelleeksi…"
"Minä vakuutan teille", innostui kuvernööri, "että olemme kolmeenkin kertaan kahden vuoden kuluessa saaneet merkitä luetteloomme saman nimen."
"Melkein sietäisi nähdä uskoakseen."
"Ka, kyllähän teille voi näyttääkin, vaikka nimikirjamme muuten on ankarasti salassa vierailta."
"Tietysti sen katseleminen on syrjäisiltä kiellettyä."