"Epäilemättä, ja siksi sanoinkin, että herra Fouquet-poloisen häviö on auttamattomasti ratkaistu. Ylpeyden kannustamana hän toimittaa rahoja niin pitkälle kunnes kukistuu köyhyyteen."
"Se on totta", myönsi markiisitar väristen; "suunnitelma on pätevä… Mutta sanohan, vihaako siis herra Colbert yli-intendenttiä niin katkerasti?"
"Ei uskoakseni rakastakaan… Herra Colbert muuten on mahtava mies, ja lähemmin tutustuessa hän esiintyy yhä enemmän edukseen: jättiläismoisia pyrkimyksiä, talttumaton tahdonvoima, maltillinen toiminta, — hän edistyy pitkälle."
"Hänestä tulee rahaministeri?"
"Luultavasti… No niin, tämän johdosta siis, hyvä markiisittareni, johduin kovasti säälittelemään miesparkaa, joka on minua rakastanut ja palvonutkin; nähdessäni hänet sellaiseen ahdistukseen syöstyksi annoin itsekseni anteeksi hänen uskottomuutensa… jota hän katuukin, kuten olen saanut aihetta uskoa. Sentähden tunsin kiihkeätä halua toimittaa hänelle viihdytystä, neuvoa häntä jotenkuten; ajattelin hänen käsittävän esiintymiseni vaikuttimen ja olevan minulle siitä kiitollinen. On suloista havaita olevansa rakastettu, katsos. Miehet pitävät rakkautta suuressa arvossa, silloin kun heitä ei enää mahtavuutensa sokaise."
Markiisitar ei nyt lopulta tiennyt mitä vastata ja mitä ajatellakaan, huumaantuneena ja murtuneena näistä säälittömistä hyökkäyksistä, jotka oli harkittu täsmällisiksi ja sattuviksi kuin tykistötuli. Luihun ystävättären ääni oli saanut mitä hellimpiä vivahduksia; hän haastoi kuin nainen ja piiloitteli pantterin vaistoja.
"No, miksi et siis lähde herra Fouquetin luo?" kysäisi rouva de Bellière viimein epämääräisesti toivoen, että Marguerite herkeisi murjomasta voitettua vihollista.
"Sinä olet saanut minut vielä ajattelemaan, markiisitar. Ei, olisi kai säädytöntä minun ryhtyä ensimmäiseen askeleeseen. Herra Fouquet kyllä rakastaa minua, mutta hän on hyvin ylpeä. En voi hevin asettua alttiiksi korskealle torjumiselle… Onhan minun sitäpaitsi säästeltävä mieheni tunteita. No, sinä et sano mitään? Pitäneekin sitten kysyä herra Colbertin neuvoa!" Hän nousi hymyillen kuin hyvästelläkseen. Markiisitar ei jaksanut noudattaa hänen esimerkkiään. Marguerite tämän havaitessaan siirtyi heti muutamia askeleita loitommaksi, yhä nauttiakseen kilpailijattarensa nöyryyttävästä masennuksesta, ja tokaisi sitten äkkiä: "Etkö saata minua ulos?"
Markiisitar kohoutui vaaleana ja jäykkänä, tuskassaan enää ollenkaan muistamatta kirjekuorta, josta hän oli keskustelun alussa ollut niin huolissaan; ensimmäisellä askeleella se nyt tuli näkyviin. Sitten hän avasi rukouskammionsa oven ja sulkeutui sinne, edes päätänsä kääntämättä Marguerite Vanelin taholle. Tämä lausui tai oikeastaan sopersi joitakuita sanoja, joita rouva de Bellière ei tarkannut. Mutta heti markiisittaren kadottua piti hänen kademielisen vihollisensa väkisinkin varmistautua siitä, että hänen epäluulonsa olivat osuneet oikeaan; hän ojentausi esiin kuin pantteri ja sieppasi kirjekuoren.
"Haa!" mutisi hän hammasta purren; "herra Fouquetilta tullutta kirjettä hän siis todellakin luki minun saapuessani!"