"Ja sitten se toinen kalusto, vanhat kulta-astiat, jotka mieheni lahjoitti?"
"No, niissä ei tekotapa ole niin huoliteltua yksityispiirteiseksi.
Alkuperäiseksikin arvoksi jää vain kolmekymmentätuhatta livreä."
"Siis seitsemänkymmentä niistä!" mutisi markiisitar itsekseen. "Mutta minulla on vielä äidinperintönä pöytähopeita, herra Faucheux; tunnettehan ne jykevät lautaset ja muut astiat, joita en ole tahtonut vaihtaa, kun ne ovat muistokapineita?"
"Kah, madame, siinäpä olisi oiva apulähde sellaisille ihmisille, joilla ei ole tilaisuutta säilytellä kaikkia kalleuksiansa koskemattomina, kuten rouva markiisitar on voinut. Siihen aikaan ei valmistettu niin keveätä työtä kuin nykyään. Taottiin harkkoja. Se kalusto ei kyllä enää kelpaa esille, mutta sen paino edustaa kuitenkin halpumatonta omaisuutta."
"Ei nyt ole muusta väliäkään. Paljonkohan se painaa?"
"On siinä hyvinkin viidenkymmenentuhannen livren arvosta hopeaa. Erikseen vielä ne kaksi tavattoman juhlallista maljakkoa vastaavat viittätuhatta livreä kumpikin, — ne voi arvioida kymmeneentuhanteen yhteensä."
"Satakolmekymmentä!" jupisi markiisitar. "Oletteko varma laskelmistanne, herra Faucheux?"
"Muistan minä semmoiset seikat, madame. Vaikka punnitsisimme."
"Merkitsen sen siis kirjaan. Olen laatimassa omaisuuteni arviota."
"Te olette järjestystä rakastava nainen, rouva markiisitar."