"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista vihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa sellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa. Sanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän vastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on hyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne ehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä luulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia suotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään tapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa ja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas sire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja nerokas tohtori Dawley — ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä, olisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän, 'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan teidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen onnistuakseni parantamaan toisen.'"
"Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu, rakas Henriette", myönsi kuningas hymyillen.
"Meillä on taitavia miehiä Lontoossa, sire."
"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley,
Darley… mikä hänen nimensä olikaan?"
"Dawley."
"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä mietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla pienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan, että vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä jätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen tahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä ahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi."
"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!" virkkoi Madame, ja hän kumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa, sillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit seurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet muistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä. Tämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten saaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka eivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin kuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen penkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti perhosen pitkän keppinsä kärkeen.
Neiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat jättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka onnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat hiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt väliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.
"Noilla on hauskaa", sanoi kuningas.
"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on nuoruutta ja kauneutta."