"Mitä sanotte neiti de Tonnay-Charentesta?" kysyi kuningas.
"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen", vastasi Madame, tarttuen ensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen markiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.
"Vaaleahko kyllä, mutta peräti sievältä hän minusta silti näyttää."
"Niinkö teistä tuntuu, sire?"
"Ehdottomasti."
"No, se on sitten minunkin arvostelmani."
"Ja hän viehättääkin koko seuruetta, kuten näette."
"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten asemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen lähistöltään suorastaan vetää nuottaa."
"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden ihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin toisella taholla mustasukkaisia?"
"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke", virkkoi Madame huoahtaen; "hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta voisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää."