"Henriette! Henriette!" huudahti Ludvig; "te saatatte minut riemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente on liian kaunis viitaksi."
"Kuninkaan viitan tuleekin olla kaunis", virkkoi prinsessa hymyillen.
"Mutta suositatteko te sitä minulle?" kysyi Ludvig.
"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa kuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai ylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi nainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta."
Kuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta; sitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin hiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla, jäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:
"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava mustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni, huomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän, Henrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla hellät ajatukset, joita minussa herätätte, — hänelle osoitan katseen, jota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät huolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella häntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi itseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti palaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi salaisuuteni."
Näiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli Madame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä, huumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja suosionhalunsa olivat tyydytetyt.
"Minä suostun", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, "mutta en aivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte polttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa tekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua kohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän kuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni vähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä sielussanne."
"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan", virkkoi kuningas, "mutta onneksi olemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten omastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja."
Kuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja seikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.