"Katsokaahan, sire", sanoi hän, "näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean lumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee yksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien jotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?"
"Neiti de ja Vallière?" kysäisi kuningas.
"Niin."
"Eikö hän sovi teille, sire?"
"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, — hän on laiha, melkein näivettynyt!"
"No, olenko minä sitten lihava?"
"Mutta hän on kamalan surullinen!"
"Hän soveltuu vastakohdaksi minulle, jota syytetään liiasta hilpeydestä."
"Mutta hän ontuu!"
"Niinkö luulette?"