Sillävälin Madame koetti kaula ojolla, korvat herkkinä, silmät laajenneina tähystää pimeään, kiihkeästi tarkaten pienintäkin kahahdusta lehvistössä.
"Oh, minä tunnen hänet sitten paremmin kuin sinä!" huudahti de Guiche. "Hän ei ole huikentelevainen, vaan pintapuolinen, ei vain tavoittele uutuuksia, vaan on muistamaton ja uskoton; hän ei ole ainoastaan herkkä ylistyksille, vaan myöskin harkitsevan keimaileva ja julma. Luonnottoman keimaileva, niin, niin, minä tiedän sen! Usko minua, Bragelonne, minä kärsin kaikkia helvetin tuskia, ja vaikka olenkin urhea ja intohimoisesti mieltynyt vaaroihin, niin tässä on vaara, joka käy yli voimieni ja miehuullisuuteni. Mutta usko vain, Raoul, että minä toimitan itselleni voiton, joka maksaa hänelle paljon kyyneleitä."
Raoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan painoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: "Voiton! Millaisen?"
"Millaisenko?"
"Niin, millaisen?"
"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä sanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli kylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin virunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja rohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne, minä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos mahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti löitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen oikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen prinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen rakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä liiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'"
"Oo", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta syvästä todellisuuden sävystä, "sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet hullu!"
"Niin, niin", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, "koska meillä ei täällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni keisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai turkkilainen armahtaa minua luodillaan."
De Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja samalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja mietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään päätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi kalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi oksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella kohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.
Noista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä, ylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä de Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta silmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään, sopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.